lauantai 31. elokuuta 2013

Mustaa spagettia

Jokseenkin huvittuneena olen aikani kuluksi kassajonossa vertaillut minun ja naapuruston brittituristien ruokakorien sisältöä. Tai ainakin olen ruokakorin koostumuksen (paketti nakkeja, pullo viskiä, toinen vodkaa, kolmas giniä, 6-pack tonic-vettä, jättipussi sipsejä ja kanisterillinen kokista) perusteella rohjennut olettaa heidän olevan brittejä. 

Sitten on minun korini. Kaikkia mahdollisia äyriäisiä, mitä sinä päivänä on tarjolla vain ollut. Useimmiten vailla mitään käsitystä siitä, mitä niille pitäisi tehdä. Mutta tähänhän ne käyvät vallan mainiosti. Mustaa spagettia myydään valmiina hyvin varustetuissa kaupoissa, mutta jos mustetta käsiinsä saa, niin äkkiäkös siitä (pastakoneen omaava ehtoinen emäntä) omansa pyöräyttelee! Toki tämän voi tehdä myös normaalista pastasta, kuten minä tein, jolloin muste lisätään valmiiseen, valutettuun pastaan. Keitinveteen sitä ei kannata lisätä, koska siitä se ei pastaan riittävästi imeydy (keksin tämän vihdoin neljän pussillisen jälkeen). Kuskusin ja riisin värjääminen musteella kun perustuu sille, että se imee sen keitinvetensä. Yhdestä 4 gr mustepussista riittää noin 250 gramman riisi/pasta/kuskusannoksen värjäämiseen.

Koska tuo musta väri antaa annokselle aika dramaattisen ulkomuodon, halusin antaa sen tehdä kaiken puhumisen ja kerma- tai tomaattipohjaisen kastikkeen sijaan pyörittelin äyriäiset ja pastan voi-valkoviini-seoksessa.Yksinkertaista (mutta kuten ne Benalmadenan simpukatkin osoittivat) ah, niin hyvää!

Itse käytin tähän jättikatkarapuja, sinisimpukoita ja mustekaloja. Mustekalat olivat niitä sellaisia tursaita, joita mm. Pulpo a la Gallegaan ja niihin cocktail-perunoihinkin käytin. Suomesta niitä saa pakasteena ainakin isompien supermarkettien pakastealtaasta. Sen keittelyprosessin aikaavievyyden vuoksi kerralla keitän yleensä satsin pakkaseen käyttöä odottamaan, mutta toki niiden sijaan voi käyttää vaikka niitä sellaisia ei-paneroituja-renkaita. Tai tähän voi käyttää niinikään sieltä pakastealtaasta löytyvää valmismixiä, jota siihen Ensalada Rusaan käytin.

Kahdelle

2 annosta pastaa (spagettia tai linguinia)

16 jättikatkarapua
10 simpukkaa
n. 200 gr mustekalaa
1 valkosipulinkynsi
1/2 chili
1 sitruunan kuori
muutama rkl voita
1,5 dl valkoviiniä
suolaa, pippuria
kourallinen persiljaa

Jos käyttämäsi simpukat ovat esikeitettyjä, anna niiden ensin sulaa. 

Keitä pasta ohjeen mukaan. Tee sillä välin kastike. Kuullota ohueksi siivutettu valkosipuli, sitruunankuoriraaste ja hienonnettu chili voissa. Jos käytät raakoja katkarapuja, kuori ne (pyrstön voit jättää paikalleen) ja lisää joukkoon tässä vaiheessa. Kun ne alkavat punertua, lisää valkoviini ja simpukat sekä mustekala. Anna hautua muutaman minuutin ajan kannen alla. Jos käyttämäsi simpukat ovat tuoreita, heitä tässä vaiheessa pois ne, jotka eivät ole auenneet. Tarkista maku ja mausta. 

Jos käytät mustekalan mustetta, sekoita pussin sisältö kypsän ja valutetun pastan joukkoon varoen, sillä se värjää myös kaiken muun tielleen sattuvan. Kaada päälle äyriäiset, ripottele päälle ennen tarjoilua persiljaa ja tarjoile. 

Ja jos mustekalan mustetta tai mustaa spagettia ei sattuisi löytämään, niin älä huoli - on tämä hyvää normaalillakin spagetilla. Siinä tapauksessa valuta se sen ollessa hitusen alle toivotun kypsyyden ja kääntele kastikkeen joukkoon ja anna sen kypsyä siellä loppuun. Ja hei, ainahan voi syödä pimeässä - silloin kaikki spagetti näyttää mustalta!




Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

perjantai 30. elokuuta 2013

Gloriaa, gloriaa

Näin se elämä heittelee. Laidasta laitaan. Tunteiden vuoristoradalla ollaan ihan mustelmilla kun se niin arvaamattomasti kuljettelee. Tuli nimittäin tieto, että blogi on nimetty blogi-Oscareissa eli Glorian Blog Awardseissa ehdolle Parhaan Ruokablogin kategoriassa kahdeksan muun äärimmäisen ansiokkaan blogin kanssa. Muut, ehdottomasti tutustumisen arvoiset ehdokkaat löydät täältä.



Vasta seitsemän kuukauden mittaiseen blogitaipaleeseen on mahtunut paljon tunteita ja intohimoa, mutta tuon kaltaisesta yllätyksestä en olisi uskaltanut uneksiakaan. Nöyränä kiitämme. Takavuosien takaperoiseen hiihtäjämentaliteettiin sopivasti mieleen alkoi virrata noloja mietteitä. Niinkuin se, että "jo ehdokkaana oleminen jossain näin suuressa gaalassa on voitto". Ja että "näin mahtavaan ehdokasjoukkoon pääseminen suomalaisessa, toinen toistaan visuaalisempia, verrattomampia ja viettelevämpiä blogeja pursuavassa skenessä on ihan uskomaton kunnia". Mutta tiedättekö, minusta ihan oikeasti tuntuu tuolta.

Mietin tuossa yhtenä päivänä cv:tä päivittäessäni, kuinka bloggaaminen on itse asiassa opettanut paljon enemmän elämän- ja työllistymistaitojakin kuin olin tajunnutkaan. Se pakottaa vastuuntuntoisuuteen ja tsemppaamiseen, silloinkin kun ei välttämättä jaksaisi. Tämän sivuston rakentamisen myötä se on lisäksi opettanut IT-taitoja - paljon enemmän kuin mihin humanistihempukka olisi koskaan uskonut pystyvänsä. Ja sosiaalisen median hyödyntämistä (muuhunkin kuin entisten poikaystävien vakoiluun). Se on myös kouluttanut pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta (budjetinhallintaa ikävä kyllä ei...) Saatu palaute ja tunnustukset ovat puolestaan kasvattaneet itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen. Joka puolestaan on rohkaissut ottamaan ihan eri lailla kontaktia muihin (aikaisemmin vain kaukaa ihailemiin) bloggareihin, joihin noissa tapahtumissa on päässyt tutustumaan.

Mutta ennenkuin lähdette yhteisvoimin kampanjoimaan pyhimykseksinimittämiseni puolesta, niin uskokaa pois, kyllä tähän aikaan on mahtunut myös kateutta ja riittämättömyydentunnetta. Tuolla kun on niiiiiiiiiiiiiin hyviä blogeja! Vaikka Herrasmies yksi suurimpia fanejani onkin eikä edes suomea ymmärrä, niin kyllä se päivänsä aloittaa pohtimalla että "mitähän ne siellä silläsipulissa ovat tehneet?".

Tätä ilouutista lähden nyt juhlistamaan muutaman drinkin voimin. Tässäpä yksi varsin kesäinen. Ja koska siinä on hedelmää, niin tuostahan saa sen päivän suositellun puoli kiloa päivässä ihan itsestään!

Puolikas vesimeloni 
vodkaa
ginger alea
mintunlehtiä
jäämurskaa
limeä

Soseuta vesimeloni blenderissä. Survo mintunlehdet jäämurskan kanssa ja lisää sitten perään 4 cl vodkaa ja loraus limemehua. Kaada perään desin verran sitä vesimelonisurvosta ja täytä lasi sitten ginger alella. 




PS. Ehdokkaiksi nimettyjen blogien lisäksi voit myös äänestää meitä (tai muita) suosikkejasi lukijoiden suosikki-kategoriassa! Äänestämään pääsee täältä. Ja samalla voi voittaa palkintoja! Paljon parempia kuin täältä...

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

torstai 29. elokuuta 2013

Uunikuivatut tomaatit

Muutama vuosi sitten ystäväpiirini saadessa taas yhden syöpädiagnoosin, oli se aika kova paikka - olin vasta alle vuosi aikaisemmin menettänyt samalle pirulaiselle edellisen ystävän. Herrasmies halusi antaa minulle muuta ajateltavaa ja jotain elävää, mihin huomioni kiinnittää ja istutti minulle yrttitarhan. Rosmariini, ruohosipuli ja minttu suhtautuvat tehtäväänsä asiaankuuluvalla elinvoimalla, basilika hieman heikommin. Korianterin suhteen olen sen sijaan jo menettänyt toivoni. Nyt tarhaan on (taas uuden diagnoosin myötä) lisätty myös timjami ja sitruunatimjami.






Elämän pieniä suuria ylellisyyksiä on voida pistäytyä omalla pihalla keräämässä taatusti tuoreita yrttejä. Tällä kertaa niitä käytettiin uunikuivattuihin tomaatteihin, joita on muuallakin blogeissa näkynyt. Niitä kaupasta ostettuja aurinkokuivattuja tomaatteja mehukkaammaksi nämä jäävät, mutta yhtä monikäyttöisiä nämä ovat. Sellaisenaan tapas-pöydässä, salaateissa (kokeile vaikka St. Tropez- salaattiin!), leivän päällä, pizzassa, ruokalahjana...

Jotkut reseptit seloittavat öljyn joukkoon hunajaa - itse tykkään enemmän hapokkuudesta, joten lisäsin pikkulorauksen valkoviinietikkaa.

Tästä annoksesta tulee kaksi tuollaista vajaan puolen litran tölkkiä.

Tomaatit:

750 gr (luumu) tomaatteja
1 reilu tl sokeria
1 reilu rkl kuivattua basilikaa
suolaa, pippuria
2 oksaa rosmariinia
2 oksaa timjamia
2 valkosipulinkynttä

Öljy:

3 dl oliiviöljyä
2 rosmariininoksaa
2 timjaminoksaa
2 valkosipulinkynttä
1 rkl valkoviinietikkaa

Leikkaa tomaatit pitkittäin noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Asettele ne leivinpaperin päälle, ripottele päälle sokeri, basilika, ohuiksi siivuiksi leikattu valkosipuli. Mausta suolalla ja pippurilla ja anna kuivua 90-100-asteisessa uunissa 4-5 tuntia. Vaikka omani oli kiertoilmauuni, tuli lopputuloksesta parempi kun uuninluukun piti raollaan puukauhan avulla - näin kosteus pääsee haihtumaan paremmin.

Sekoita mausteöljyn ainekset keskenään ja lado tomaatit kerroksittain öljyn kanssa purkkeihin, niin että tomaatit ovat kokonaan öljyn peitossa. Laita myös yrttioksat purkkeihin ja anna mausta ainakin vuorokauden ajan kylmässä.

Mausteöljyä ei muuten kannata tomaattien loputtua heittää hukkaan, vaan se kannattaa käyttää joko paistamiseen tai salaatinkastikkeena!





Ja vaikka blogini tehtävä ei olekaan ruokaohjeita kummempia ohjeita elämään tarjota, niin tässä on yksi asia, joka olisi hyvä muistaa: rakkaus on se yksi asia, jota meillä kaikilla on nykyisessäkin taloudellisessa taantumassa varaa tuhlata; se yksi asia, joka vain kasvaa sitä myötä mitä enemmän sitä annamme. Muistakaa siis rakastaa nyt, sillä huomisesta ei koskaan tiedä. 

Tämä pienen elämän suuri ylellisyys muistutti taas relevanttiudestaan saadessani juuri uutisia toisen ystävän kuolemasta. Suurin odotuksin hän oli juuri aloittanut haaveilemansa elämän auringossa... elämän, joka sitten jäikin lyhyemmäksi kuin kukaan olisi arvannut.
Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Lounasta poskeen tienposkessa

Júzcarin ja Cartajiman jälkeen alkoi allekirjoittaneella olla usko ja verensokeri olla aika alhaisissa lukemissa. Onneksi Herrasmiehen luonteenlujuus pelasti tilanteen (ja Audin verhoilun - muuten olisin varmaan järsinyt sen hengenpitimikseni). Lounaspaikaksi löytyi yksi noista Espanjan tienvarsia renustavista lukuisista ventoista. 

Ventat ovat sitä, miltä näyttävätkin - konstailematonta kotiruokaa tarjoilevia ruokapaikkoja, joiden alkuperäinen asiakaskunta on epäilemättä koostunut loputonta taivaltaan työstävistä rekkamiehistä. Suosio niillä on hiipunut ja näky on monesti melko lohduton. Pöytäliinat tanssivat yksinään tuulessa pöydissä, joissa kukaan ei istu. Omistaja kaverinsa kanssa nurkkapöydässä tuijottamassa kaukaisuuteen tupakan palaessa toisensa jälkeen loppuun.

Mutta ruoka niissä on itsetehtyä ja joskus erinomaistakin. Meillä kävi tuuri ja löysimme juri sellaisen paikan. Keittiössä hääri äiti ja ruokalista koostui toinen toistaan houkuttelevammista vaihtoehdoista. Pääpaino täällä kuivankarussa vuoristossa oli riistalla (peuraa! Villisikaa! Vuohta!) ja tietysti paikallisella possulla - mukaanlukien hieman harvinaisempiakin osia (kokonainen pää! Kärsää!).

Alkuun otimme muutamat tapakset. Kalasalaatti olikin surimia, kaalta, ananasta ja majoneesia. Kummallinen, mutta hedelmäisyydessään varsin raikas kombo.




Boquerones en vinagre- annoksessa ei oltu valkosipulia säästelty. Yllättäen se toimi eikä ollutkaan yhtään liian hallitseva. Tästä rohkaistuneena lisään minäkin sitä ensi kerralla reseptiini reilummalla kädellä.




Ihan ylivoimainen voittaja oli kuitenkin chicharrones, nykyään enää vain tällä alueella suosittu ruokalaji. Käristettyä possunihraa, por favor!




Olen huomannut bloggauksen vaikuttavan ateriavalintoihini. Tavoitteena kun on kuitenkin vähän avata Andalusian ja mun maailmankin rikasta ruokakulttuuria rohkaisten ihmisiä kokeilemaan jotain muuta kuin sitä tuttua ja turvallista pippuripihviä. "Tuota on jo syöty, pitää ottaa jotain muuta"- asenne pakottaa myös itseni pysymään innostuneena ja avoimena. Jopa niin avoimena, että puhtaasti kuriositeettisen kuvausarvonsa vuoksi olin valmis ottamaan sitä possunkärsää. Mutta kyllä villisika vei lopulta voiton - sen kun kerrottiin tulevan kastanjoiden kera. Rakastan kastanjoita, ja Ranskassa olen syönyt niitä paljon nimenomaan riistan lisäkkeenä. Odotukset (ja nälkä) korkealla jäinkin odottamaan jonkinlaista kastanjoiden kanssa haudutetusta villisiasta koostuvaa pataa...




...mutta kaverina tulikin niitä ranskalaisia ja pikkelöityjä vihanneksia, mitä Espanjassa jopa ihan oikeasti tasokkaisssa ravintoloissa sinne kylkeen tykätään työntää (kuten mm. Nerja, El Chorro ja Ronda ovat osoittaneet).

Luonteenlujuuden lisäksi Herrasmies on alkanut osoittaa merkkejä suorastaan kateutta herättävästä itsehillinnästä eikä aikonut syödä enempää. Kunnes tarjoilijapoika ehdotti paahdettua juottoporsasta ("but is good!"). Uskomattoman suussasulavan rasvaisen nautinnollista. Sorkkineen kaikkineen . 




Jälkiruoalle ei olisi enää ollut tilaa edes minun mahalaukussani. Mutta kun se suositeltu kastanjainen crème caramel kerta "is goood!" niin otimme sitten sitä. Onhan se kuitenkin niin kevyt tapa päättää lounas...




Viineinä toimivat talon Rondan alueelta tulevat Baron Leyn valkoinen ja punainen. Ja tämänpäiväiset osoittivat, että kyllä niistä luonnetta ja personaallisuuksia löytyy. On olemassa hyviä yksilöitä ja sitten sellaisia, mitä tänään joimme. Vaikka etenkin se punainen olisi varmaan kehittynyt antamaan paljon edullisemman ensivaikutelman hengitettyään vaikka noin... kolme vuotta.

Nyt meillä oli ihan oikeasti kunnianhimoinen tavoite lähteä kotimatkalle. Mutta sitten tuli se tarjoilijapoika digestiivisuosituksineen. Taidattekin jo arvata miten tuo keskustelu meni. "But is goooooood!". Joten kierros Ruaviejaa, tuota Espanjassa aterian päätteeksi monesti ihan ilmaiseksi tuotavaa keltaista, paksun siirappimaisen koostumuksen omaavaa yrittilikööriä päätyi myös meidän pöytäämme. 

Lopulta pääsimme kotimatkalle. Vatsat täynnä ja valmiina siestaan. Laskun loppusummakin jäi vain 41 euroon. Ja se jos mikä is goooooooood!

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

tiistai 27. elokuuta 2013

Pieni, suuri Cartajima

Niiden smurffien tapaan Júzcar on pikkuriikkinen, eikä siellä juurikaan ole vaihtoehtoja lounaspaikan suhteen. Kylän pienen smurffiteemaisen hotellin yhteydessä toimii yksi ravintola, mutta meidän lapsenmielisyytemme ei riittänyt ajatukseen smurffiteemahampurilaisista. Joten suuntasimme Cartajimaan, läheiseen toiseen pikkukylään, jonka Los Castanos- hotellin olimme kuulleet tarjoavan vähän vakuuttavampia ja alueelliseen tuotantoon erikoistuneita elämyksiä.






Cartajima itsessään on yksi Serrania de Rondan vuoriston lukuisista muutaman sadan asukkaan pienistä ja vaatimattomista pikkukylistä. Mutta senkin juuret johtavat kauas historiaan ja maurilaisajalle. Sen alkujaan arabiankielinen nimi on peräisin Aljaiman maalaistaloa tarkoittavasta nimestä. Ensimmäiset kristityt tekstit antavat sille nimen Xaritalxime.

1400-luvun lopun Reconquistan yhteydessä muslimiasutus häädettiin, jonka myötä useat alueen kylät katosivat kartalta kokonaan. Vuosien 1808-1814 Itsenäisyyssodassa kylä ylpeilee olleensa ratkaisevassa asemassa Napoleonin joukkojen  kärsimässä tappiossa. 

Alue oli aikanaan tunnettu viinintuotannostaan, mutta 1800- luvun loppupuolen viinikirvaepidemia tuhosi tämän täysin. Nyt se on jo onneksi elpymässä.

Nykyään kylä muistuttaa monella tapaa niitä pohjoisessa hidasta kuolemaa tekeviä ja vuosi vuodelta autioituvampia kyliä. Kyläbaari kituu, huoltoasemakin on suljettu, töitä ei ole. Väki vanhenee ja nuoriso muuttaa töiden ja paremman elämän perässä etelän suurkaupunkeihin.






Myös täällä oli juuri vietetty feríaa. Tässä siellä juhlittu suojelupyhimys.




Tässä vaiheessa oli jopa uskontotietelijällä pää pyörällä. Ovatko nämä kaikki vain vaihtoehtoisia nimityksiä katolisessa maailmassa kaikkialla supersuosiota nauttivalle Neitsyt Marialle vai onko joka kylään ihan oikeasti riittänyt oma neitsyt? Ja perustuuko heidän ihmeitätekevä statuksensa millekään muulle kuin sille, että he onnistuivat välttämään Kallen torstai-illan kiusaukset?







Vain kujien yllä yhä iltapäivän tuulessa liehuvat viirit kertoivat täällä olleen minkäänlaista elämää. Kadut olivat autiot, eikä ihmisiä näkynyt missään. Pimenevää iltaa juhlistaneet lyhdytkin oli jo kerätty pölyyntymään kaupungintalon nurkkaan. Vain tupakkakaupan takahuoneesta kantautui lounaalleen kokoontuvan perheen vaimeita ääniä.





Ja se kylän hotelli? Cerrado. Kiinni.

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

maanantai 26. elokuuta 2013

Júzcarin sininen smurffikylä


* * * 

Valkoisista kylistään kuuluisasta Andalusiasta löytyy myös kokonaan sininen kylä: Júzcar. Syy siihen on yhtä kummallinen kuin kyläkin.

* * * 

Andalusia on tunnettu niistä Benalmadenan ja Ardalesin kaltaisista vuorenrinteitä täplittävistä valkoisista kylistä. Sitten on Júzcar. Serrania de Rondan vuoristossa, noin 22 kilometrin päässä Rondasta ja reilun 100 kilometrin päässä Malagasta sijaitseva sininen kylä.









Keväällä 2011 Sony maalautti kylän kaikki rakennukset (kyllä, mukaanlukien kirkon JA hautakivet) sinisiksi osana Smurffit-elokuvan maailmanlaajuista mainoskampanjaa. Tuolloin kylän vuotuisen vierailijamäärän arvioitiin jääneen kolmeensataan. Siniseksimaalaamista seuraavina kuutena kuukautena vierailijamäärä oli kasvanut yli kahdeksaankymmeneentuhanteen. 







Saman vuoden joulukuussa Sony tarjoutui palauttamaan kylän alkuperäiseen valkoiseen asuunsa. Vaan mitä tekivät kyläläiset? Äänestivät sinisenä pysymisen puolesta. Elanto kun näissä pikkukylissä on etenkin tämänhetkisessä tilanteessa otettava sieltä mistä se tulee. On sen väri sitten mikä hyvänsä...





Kenties tämä toimi innoituksena toisen andalusialaiskylän idealle. Eräs yrittäjä sai ajatuksen maalata kaikki Moclinejon 300 taloa pinkiksi, nimetä kylän kadut uudestaan tunnettujen homoartistien mukaan ja jopa rakentaa kylään kruisailulle (ei, tällä ei ole mitään tekemistä autojen kanssa...!) omistettu puisto. Tästä suunnitelmasta ei kuitenkaaan ole toistaiseksi tullut mitään...
Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Soppasunnuntai: Vichyssoise

Andalusian auringossa on kuumaa. Niiiiiiiiiin kuumaa. 

Tukan liimautuessa rastoja muistuttavaksi pesäksi ja kasvojen hikoillessa sellaisissa purppuran sävyissä ettei niitä löydy edes Tikkurilan värikartasta huomaan miettiväni, mihin se vaaleaihoisen naisen viehätys noissa eteläisissä maissa oikein perustuu. 

Ainakaan oman Schengen-viisumini tuoksu ei ole niin vastustamaton että onnistuisi peittämään heti ammukymmeneltä pettäneen Rexonan... (eiiiiiiii - minusta on tullut se ihminen jota vihaan lentokoneessa!)

Ennen ensimmäistä Israelinreissuani silloinen hepreanopettajani epäili minun olevan hullu. Hän kun israelilaisena ei olisi sinne heinäkuun hellelukemiin lähtenyt ei sitten millään. Ja melkoinen koettelemus se toki olikin. Mutta aina vain veri vetää sinne takaisin. 

En tiedä alkaako ikä sitten jo painaa, mutta en muista aikaisemmin näin paljon elokuun mittarilukemia tuskastelleeni. Herrasmies täällä toistaiseksi kokotoimisesti asuvana on onnistunut akklimatisoitumaan kenialaisen maratoonarin tasolle. "Mitä - eihän täällä ole kuin 34 astetta!" 

Niin. Varjossa. Ainut lohtu tässä on, että kyllä tässä paisteessa rusketuksen saa hankittua. Vaikka ei sitä Suomeen palattua varmaan villapaidoissa pääsekään erityisemmin esittelemään. Ja ihosyöpäänhän sekin johtaa.

Positiviisen ajattelun lisäksi tämä kuumuus on hetkellisesti tappanut innostuksen keittiössä. Niinpä on aika vetäistä hihasta vielä yksi kylmä keitto: vichyssoise, se niistä kaikista klassisin. Se kun valmistuu ihan itsestään ja säilyy kylmässä hyvin, odottelusta vain parantuen. 

Joissain resepteissä näkee kermaa käytettävän yhtä paljon kuin kanalientäkin, mutta minulle se oli vähän liikaa. Kun kuitenkin pitäisi yrittää bikineissä edes jotenkinpäin siedettävältä näyttää... Talven varalle muistutus: keiton voi myös tarjota kuumana. Jolloin sen seuraksi on vaikea keksiä mitään houkuttelevampaa kuin rapsakaksi paahdettu pekoni...

Kahdelle (pienempänä alkuruoka-annoksena neljälle)

3 reilua rkl voita
2 purjoa
3 pienehköä perunaa (jos ne ovat isohkoja, kaksikin riittää)
1/2 l kanalientä
1 timjaminoksa
2 dl kermaa
ripaus muskottia
suolaa, pippuria
kourallinen ruohosipulia
1 keltainen omena

Halkaise ja huuhtele purjo ja leikkaa suikaleiksi. Kuori ja kuutioi perunat pieniksi. Kuullota purjosilppu voissa, mutta varo ettei se saa väriä. Lisää sitten perunat ja timjaminoksa ja pyörittele niitä noin minuutin ajan. Kaada sitten perään kanaliemi ja keitä miedolla lämmöllä, kunnes perunat ovat kypsiä - kuutioiden koosta riippuen 30-35 minuuttia. Poista timjaminoksa ja soseuta keitto. Lisää kerma ja kuumenna. Mausta muskotilla (varoen, tosin. Liika muskotti saa keiton maistumaan saippuaiselta. Vielä enemmän sekoittaa pään sairaalakuntoon) suolalla ja pippurilla. Anna jäähtyä (vaikka seuraavaan päivään) ja tarjoile ruohosipulisilpun kera.

Valkoisen gazpachon hedelmäisyydestä innostuneena itse tykkään ennen tarjoilua sekoittaa keittoon yhden, blenderissä soseuttamani omenan, joka tuo keittoon hieman hapokkuutta ja raikkautta. Koska omenat tummuvat nopeasti, ei tätä kannata kuitenkaan kovin paljon etukäteen tehdä.





Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

lauantai 24. elokuuta 2013

Benalmadenan feria




Elokuu on täällä ferioiden aikaa. Näiden parhaimmillaan viikonkin kestävien kyläjuhlien aikana kunnioitetaan paikallisia suojelupyhimyksiä. Niin, ja pukeudutaan viimeisen päälle ja syödään ja juodaan hyvin. Benalmadena Pueblo vietti juuri omaansa, minkä kunniaksi feria-portti oli kaivettu varastosta paraatipaikalle.




Ihmisten lisäksi myös talot ja kadut oli puettu parhaimpiinsa.











Yleisöä tanssittaneen paikallisen humppapumpun cover-versio Psyn Gangnam Stylestä oli toki ylen... viihdyttävä, mutta se, mikä minut houkutteli paikan päälle oli lehdessä luvattu "ilmainen tarjoilu paikallisia erikoisuuksia". Kyllä, tuon verran minäkin espanjaa ymmärrän.  Lupaa ilmaista ruokaa, niin minusta tulee sujuva millä tahansa kielellä!

Vaan eihän siellä mitään ollut. Joten tarjoilu piti järjestää ihan ominpäin. 





Ensin higado eli kananmaksaa. On se vaan hyvää. Mielessä muhii jo parikin ideaa vastaisuuden varalle. Ehkäpä viikunoiden kera? Portviinillä terästettynä?




Ja sitten almejas, joka oli yksinkertaisuudessaan niin raikkaan kevyt annos. Voita, valkosipulia, valkoviiniä, hietasimpukoita ja persiljaa.  Kovin ne ovat yksinkertaisia parhaimmillaan, nuo elämän ilot!




Sitten vielä pinchito de cordero, lammasvarras. Mausteilla jotka kuljettavat mukanaan muistoja rikkaasta historiasta ja kaukaisista maista. Ja sen kanssa paikallista roséta, tietenkin!




Ja tässä päivän juhlakalu. Eipä näytä Gangnam Style tehneen vaikutusta häneenkään...



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

perjantai 23. elokuuta 2013

Turuilla ja toreilla

Rannikolta löytyy useita viikottaisia markkinoita, joilta löytyy tavaraa vaikka minkälaiseen tarpeeseen. Arroyo de la Mielin markkinat ovat keskiviikkoisin ja perjantaisin, Fuengirolassa tavara puolestaan löytää ostajansa lauantaisin ja tiistaisin. 

Fuengirolan markkinat ovat rannikon suurimmat. Tiistaisin markkinoiden tarjonta on pitkäli samaa, mitä muidenkin kylien markkinoilla (neonvärisistä pitsialusvaatteista pähkinöihin ja kopiogucceihin), mutta lauantaisin puolivälissä Fuengirolan ja Los Bolichesin juna-asemia sijaitsevan fería-kentän valtaa yhtä massiivinen kirpputori.





Tarjontaa löytyy laidasta laitaan. Joitain vuosia sitten paikalliset viranomaiset puuttuivat ilmeisen villiksi äityneeseen menoon, ja nykyään (sakkojen uhalla) täällä saa myydä vain segundo manoa, eli käytettyä tavaraa. Ei se sakkojen uhka silti näytä ihan kaikkia helppo-Hernadezeja häätäneen. 

Täällä on myös paljon erinäisten expatien pitämien järjestöjen hyväntekeväisyyskauppojen kojuja, minkä ansiosta täältä löytyy paljon esim. englanninkielistä kirjallisuutta. Eikä vain Barbara Cartlandia, vaan täällä voi tehdä erinomaisia keittokirjalöytöjä.




Laukkuja täältä löytyy myös jos jonkinlaisia. Osa vähemmän...




... ja osa enemmän aitoja.




Täältä löytyy myös erinomainen valikoima noita rakastamiani marokkolaisia torikasseja. Ei tarvi lähteä merta edemmäs laukkukaupoille, nääs!





Työkaluja löytyy niin remppareiskan kuin keskiaikaisen sarjamurhaajankin tarpeisiin.






Sisustustavaraa löytyy myös...




...myös sellaiseen vähän vaatimattomampaankin makuun. Harmi ettei Herrasmies lämmennyt ajatukselle tuollaisista Posh ja Becks-tyyppisistä valtaistuimista sinne uima-altaan reunalle...?




Ja fería-kauteen sopivasti löytyy myös noita perinteisiä pukuja.





Ja koska kuitenkin golf-rannikolla ollaan...




Kaltaiselleni kuvauskamoja uuteen jääkauteen valmistautuvan oravan innolla hamstraavalle bloggarille tämä on melkoinen aarreaitta. Täältä kun löytyy kaikenlaista harvinaisuutta -  niinkuin vaikka 2010- luvun Kiinassa tehtyä 1700- luvun böömiläistä kristallia (portilla leijuneesta raparperimaisen makeasta ominaistuoksusta päätellen jostain saattaisi löytyä myös ainakin Jamaikan ja Hollannin hyötykasviyhdistyksissä suosionsa vakiinnuttanutta yrttiä...)

En ole tosin ihan vielä onnistunut vakuuttamaan itselleni, ettenkö pärjäisi ilman tuollaista metristä teekannuakin. Näyttäisihän se kyllä niin hyvältä niiden marokkolaisten lyhtyjen ja egyptiläisen maton ja turkkilaisten tyynyjen vieressä...

Löytöjä tuli kuitenkin tehtyä, joita myös te tulette vastaisuudessa blogissa näkemään!





Aikaa (ja rahaa) tuonne saa uppoamaan. Tinkiminen (etenkin ulkomaalaisten , kentän takaosissa sijaitsevien myyjien kanssa) kuitenkin kannattaa. Joskin minä olen siinä suorastaan legendaarisen huono. Kerran israelilaisella torilla olin teettämässä T-paitoja, joiden hinnasta sitten intohimoisesti kiisteltiin. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen myyjä tarjoutui laskemaan hinnan 25 sekeliin. Vaan mitä teki itsepäinen maailmanmatkaaja? Vaati saada maksaa 30...


Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This