Soppasunnuntai: kurpitsaa ja morcillaa

Soppasunnuntaissa oltiin tänään kuumeisia (ja laiskoja) ja otettiin inspiraatio suoraan El Chorrossa nautitusta kurpitsa-morcilla-annoksesta. Tuota morcillaa kun oli vielä Fabada Astuarianan jäljiltä pakkasessa, joten tähän se tiensä sitten löysi.

Itse paahdoin kurpitsan sipulin  ja valkosipulin kanssa öljyllä pirskoteltuna ja suolalla ja pippurilla maustetuna 175-asteisessa uunissa, koska tykkään sen antamasta makeudesta, mutta sen voi kaivaa kuorestaan, pilkkoa paloiksi ja pehmittää kattilassakin. Tuolloin keitto myös valmistuu nopeammin. 

Morcillan voisi korvata tuhdin makuisella verimakkaralla, joskin verta, tuota elämän eliksiiriä kammoavat voivat halutessaan ripotella keiton päälle myös krutonkeja (täysjyväleivän pähkinäisyys käy tähän parhaiten) ja paahdetuilla kurpitsansiemenillä (etteivät nekään mene hukkaan!).

Kahdelle

n. 600 gr kurpitsa (omani oli myskikurpitsa)

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

4 - 5 dl kana- tai kasvislientä

1 tl kanelia

1/4 tl muskottia

1/4 tl neilikkaa (tai maustepippuria)

suolaa, pippuria
(kermaa)

100 gr morcillaa/ verimakkaraa TAI

2 täysjyväleipäviipaletta + käyttämäsi kurpitsan siemenet

Halkaise kurpitsa, poista siemenet ja lohko sisus kuutioiksi. Siivuta sipuli ohuiksi renkaiksi ja säästä muutama viimeistelyyn. Pehmitä silputtu sipuli ja valkosipuli öljyssä kunnes ne ovat hieman pehmenneet. Lisää joukkoon kurpitsakuutiot ja anna saada hieman väriä. Lisää liemi ja keitä hieman poreillen kunnes kurpitsakuutiot ovat pehmeitä. Soseuta tasaiseksi ja mausta. Lisää halutessasi loraus kermaa ja kuumenna. 

Paista morcillaan tai verimakkaraan rapea pinta. Paista muutama sipulisiivu sen rasvassa pehmeäksi.  Tarjoile keiton kanssa. 

Jos teet krutonkeja, leikkaa leipä kuutioiksi ja paista niihin vähässä öljyssä pannulla rapsakka pinta. Loppua kohden sekoita joukkoon myös kurpitsansiemenet ja jatka paistamista kunnes niissäkin on hieman väriä. 

Emmerdalesta Ardalesiin

El Chorrosta lyhyen ajomatkan päässä sijaitseva Ardales on pieni vuorenrinteille levittäytyvä, 1500-luvulle juurensa juontavan kirkon ympärillä kumpuileva kylä. Sitä vartioivat historiallisen Ardalesin linnan rauniot. Linnan rakennuttaja on juurikin se aikansa anarkisti ja rämäpää rettelöitsijä Umar ibn Hafsun.

Kylän juuret ulottuvat kauas historiaan ja kylän nimikin, alkujaan Ard-Allah, Allahin maa, on peräisin maurilaisajalta. Kirkko on keskeinen osa kylää ja sen torni on nähtävissä mistä tahansa päin kylää. Alunperin paikalla sijaitsi moskeija, ja sen lasitetuista tiilistä tehty, vihreän ja sinisen eri sävyissä auringossa kimalteleva kirkontorni onkin itse asiassa alkuperäisen moskeijan minareetti. 

Herrasmiehellä on Yorkshiressä talo, jonka takapihalta aukeavat juuri sellaiset henkeäsalpaavat Emmerdale- maisemat. Ei se Ardaleskään kyllä kauas jälkeen jää...

Muutaman kilometrin päässä sijaitsee maanjäristyksen seurauksena vuonna 1821 löytynyt luolasto, mutta muuten ei tässä kylässä ole mitään kovin merkittävää ja muista Andalusian rinteitä täplittävistä valkoisista pikkukylistä poikkeavaa.

Ja toisaalta siinä juuri piileekin näiden kylien viehätys. Aika tuntuu pysähtyneen. Vanhat miehet kokoontuvat puistoihin ja terassien varjoon pelaamaan korttia ja parantamaan maailmaa juuri niinkuin ovat aina tehneet.

Silti kadut ovat täynnä elämää. Se leijuu ilmassa kotien avoimista ovista ja ikkunoista ulos kantautuvissa äänissä ja tuoksuissa, ympäröiden ohikulkijan ja tempaisten tämän hetkeksi mukaan osaksi asukkaidensa elämää. Garcioilla käsketään pikku-Antoniota pesemään käsiä, Gileillä taas jonkun pitäisi päästää koira ulos. Gonzaleseilla on tänään pyykkipäivä ja Hernandezeilla kokataan... jaaha - taitaa olla lihapullapäivä!

Ja vaikka juuri näissä kylissä asukkaiden melkein odottaisi suhtautuvan epäilevästi niihin "ulkopuolisiin", niin tavalla, joka minun suomalaiseen mentaliteettiin tuntuu hassulta - kun taas Herrasmiehelle asia on mitä luonnollisin - juuri täällä vieraita vastaantulijoitakin tervehditään. Buenas dias teillekin, mis amigos!

Sitä elämän suurta mittakaavaa

Onneksi meillä oli se auto El Chorrossa - muuten olisi Bobastrokin jäänyt näkemättä. Melkein näkemättä se jäi tosin nytkin, sillä ihan vahingossa me sinne eksyimme. 

Bobastro on El Chorron läheisyydessä sijaitseva, 800- luvun loppupuolella alueelle kannattajineen paenneen kapinallisjohtajan Umar ibn Hafsunin historiallinen päämaja. Koska nyt puhutaan ajasta ennen Facebookia, LinkedIniä ja Wikipediaa, on tyypin tausta hieman hämärän peitossa. Nimestään huolimatta ibn Hafsun oli kuitenkin ilmeisesti kristitty ja vieläpä melkoinen anarkisti. 

Hän vastusti Andalusiaa tuolloin hallinnutta Umaijadidynastiaa ja oli erityisen tympääntynyt näiden kristittyihin kohdistuvaan sortoon ja ankaraa verotukseen (Ranska, oletko kuulolla?)  Hän  rakensi tänne päämajansa ja linnoitti läheisen Ardalesin kaupungin. Hän myös  hankki haltuunsa maata ja linnoituksia ympäri maakuntaa. Yhä tänään Bobastrosta löytyvät hänen rakentamansa kirkon rauniot, jonka hän kuulemma rakennutti paikallisen erakkomunkkiyhteisön innoittamana.

Vaikka kirkonraunioille johdattavan reitin opastaulut kovin jännittävän kuvan noista historian tapahtumista maalailevatkin, ei täällä oikeastaan ole kauheasti nähtävää. Ellei sitten ole ihan hardcore-historiafani. Mutta eipä se pääsymaksukaan ole muutamaa euroa korkeampi.

Historiasta (ja pitkästä sellaisesta) kertovat myös ympärillä avautuvat jylhät maisemat. Kaikki ne historiantunneilla toisesta korvasta ulos valuneet oppitunnit mannerlaatoista ja jäätiköiden liikkeistä ja miljoonista, miljoonista aluetta muovainneista vuosista ovat täällä ihan paljain silmin nähtävissä. Vuoristo, joka kantaa yhä arpia tapahtumista; maisemat, jotka raaoin ottein muovasi taitelijoista armottomin - luonto itse. Kyllähän se pakottaa jopa minun kaltaiseni draamakuningattaren nöyrtymään kaiken suhteellisuuden edessä.

Tässä maailmankaikkeutemme historiassa me ihmiset olemme rellestäneet vasta aika vähän aikaa - ja ilmeisen hyvin se maailma pärjäsi sitäkin ennen.  Planeettamme kymmenmiljoonaisella aikajanalla ihmiskunnan historia on vielä vaipoissaan kiukutteleva lapsi. Joskin aika kohtuuttoman paljon tuhoa se ihmislapsi on onnistunut aikaansaamaan tuona aikana.

Minä olen digitaalisen ajan lapsi ja oman jokapäiväisen elämäni mielekkyys rakentuu hyvin pitkäli modernin teknologian saavutusten varaan (heiiiiiiii, Blogger!) ,  mutta kovin uusia keksintöjähän nuo ovat. Jotenkin ne ihmiset vain elivät ilman niitäkin.

Jotenkin sitä romanttisluonteinen perihumanisti haluaa sinnikkäästi uskoa, että jotain ihmisessä on säilynyt perustavanlaatuisesti samana läpi koko kirjavan historiansa, muutosten, edistyksen, kapinoiden, yhteiskuntajärjestelmien ja teknologisen edistyksen.

Muistan opiskeluaikoina kääntäneeni viestiä, jonka yksi muinaisen Egyptin hallitsijoiden viimeisenä leposijana toimineen Kuninkaiden laakson rakentaneista työmiehistä oli jonnekin kallionseinämään kaivertanut angstia purkaakseen (taas, aikaa ennen Twitteriä). Siinä hän valitteli sitä, kuinka oli niin sairas, ettei lääketiedekään häntä voinut auttaa. Sairas vailla toivoakaan paranemisesta. Ja kaikki tämä, koska hän ei ollut nähnyt rakastaan viiteen päivään. Mutta että sillä hetkellä, kun hän taas näkee tämän seuraavan kerran, on hän parantunut mies.

Rakkaus, ihmiset. Rakkaus.

Lounaalla El Chorrossa

Kaiken tuon El Chorron ulkoilmassa reippailun jälkeen jalkoja särki (olisiko kannattanut varautua oikein varustein?), suuta kuivasi (olisiko kannattanut tuoda mukana enemmän vettä?), ihoa kuumotti (olisiko kannattanut lisätä sitä aurinkorasvaa?) ja vatsassakin kurni. Oli siis aika hiljentää jälkiviisauden itsenpintaiset äänet lounaalla. 

Siihen ei El Chorron luonnonpuisto ei siihen tarjoa montaa vaihtoehtoa. On Refuge, kiipeilijäklubi joka ulkona sijaitsevalla liitutaulullaan mainosti päivän erikoisuutena mojitoa. Sitten on ihan El Chorron aseman vieressä sijaitseva pieni asemabaari, jossa abuela (isoäiti) pyörittelee hampurilaisten ja täytettyjen patonkien lisäksi mm. kotitekoisia chorizoja. Hurmaava, vähäeleisellä tavallaan tuokin. Sitten on jyrkänteenreunalta avautuvien huikaisevien maisemien äärellä tasapainotteleva La Garganta, vanhaa vuoristoparantolaa muistuttava idyllinen hotelli-ravintola.

Myönnän olleeni alkuun hieman skeptinen. Jos kilpailu on edellämainitun kaltaista, onko ravintolalla edes tarvetta tsempata? Vai olisiko kyseessä paremmuuttaan täynnä oleva teennäinen ja kuitenkin hommat vähän vasemmalla kädellä hoitava paikka? Väärässä olin, onneksi.

Ei tämä mitenkään poikkeuksellisen erinomainen ole, mutta näkymiä ihastellessani vilvoittavan viininköynnöskatoksen alla,  Herasmiehen hymyillessä pöydän toisella puolen, lämpimän tuulen hyväillessä ihoa ja viileän viinin virkistessä mieltä eivät asiat juuri paremmin olisi voineet olla. 

Ruoka oli laadukasta, mutta konstailematonta ja ympäröivän seudun raaka-aineita ja perinteitä kunnioittavaa. Alkuun otimme paikallisia leikkeleitä, kasvistempuraa sillä ihanalla paikallisella ruokohunajalla sekä morcillaa, täkäläistä verimakkaraa,  paahdetun kurpitsan kanssa. 

Tempurat eivät olleet ihan onnistuneita. Emme osanneet päättää, oliko niissä myös juustoa, vai oliko taikina vain yksinkertaisesti niin paksua, ettei se ollut ehtinyt kypsyä läpeensä. Tempuralle ominainen keveys ja rapsakkuus siitä kuitenkin puuttui. Leikkeleet sen sijaan olivat onnistuneita ja paahtuneen kurpitsan (kanelilla ryyditetty?) makeus tasapainotti morcillan maanläheisyyttä. Lopputulos oli lohdullinen kuin äidin syli!

Nälkähän ei tuon satsin jälkeen olisi todellakaan ollut. Myös Herrasmies yrittää nykyään (niin) hienovaraisesti (kuin vain osaa) huomauttaa, että "eikö siinä blogissakin mainita ettei ihan kaikkea tarvitse kokeilla yhden aterian aikana...?" Mutta kun ne pääruoatkin näyttivät niin hyviltä! Possunkylkeä serranokinkulla, kanipataa appelsiinilla, porsaanpotkaa... Lopulta - epäilemättä alhaalla laaksossa laiduntavien vuohien määkimisen innoittamana - päädyin uuheen. Joka oli juuri sopivan rasvaista, mehevää ja suussasulavaa. Lisukeperunat olivat  espanjalaiseen tapaan hienoinen pettymys - ne kun olisivat voineet olla vuohesta tihkuneen rasvan päältä rapeiksi kypsyttämiä...

Aterian jälkeen olo oli juuri niin autuas kuin tuollaisen päivän päätteeksi vain olla saattaa. Vieläkin paremmaksi kaikki olisi muuttunut, jos olisimme voineet vetäytyä viettämään siestaa hotellin uima-altaan näkymien ääreen...mutta kotimatka ja oma uima-allas kutsuivat.

Aktiivilomailijan El Chorro

Kyllähän me lopulta sitten sinne El Chorroonkin päädyimme. Omalla autolla tosin, minkä ansiosta seutua tuli tutkailtua vähän laajemmaltikin. Juna on tosin äärimmäisen kätevä keino päästä tänne, sillä asema sijaitsee ihan keskellä luonnonpuistoa.

El Chorro on aktiivilomailijan paratiisi ja paikka tarjoaa elämyksiä niin patikoijille, melojille  kuin pyöräilijöille. Los Gaitanesin jyrkkien seinämien vuoksi se on erityisesti kiipeilijöiden suosiossa. Ja mikäs sen parempi päiväretkikohde korkeanpaikankammoiselle allekirjoittaneelle! Onneksi edes puolet meistä oli varustautunut asiaankuuluvasti...

Ranskalainen pedikyyri ja kultaiset sandaalit -
voiko olla tilannetta joihin ne EIVÄT olisi täydellinen valinta?

Alueella on vapaasti tutkailtavissa olevan ympäristön lisäksi kaksi merkittyä patikointireittiä joista toinen on n. 45 minuuttia ja toinen puolisen tuntia kestävä. Korkeutta ensin mainitulla on ihan kiitettävästi, mutta myös näkymät ovat sen mukaiset.

Luonnonpuiston rauhassa rinteet ovat koti myös rikkaalle kasvi- ja eläinkunnalle, joista osa on suojeltuja. Ruokabloggari/ harrastelijahortonomi bongasi täältä myös useita villiyrttejä: ainakin rosmariinia, salviaa ja villitimjamia.

El Chorro on kuuluisa Los Gaitanesin rotkosta, joka yhdistää kolme Malagan läpi virtaavaa jokea. Ennen alueen padon rakentamista olivat sateiden aiheuttamat tulvat melkoisia.

1850- luvun puolessavälissä tänne rakennettiin rautatie, joka vihdoin yhdisti eteläisen Malagan muuhun Espanjaan. Rautatie kulki läpi jyrkänteisiin hakattujen tunneleiden läpi, jotka ovat edelleen käytössä.

Vuonna 1901 aloitettiin neljä vuotta kestänyt kanavan rakennusprojekti, jonka aikana rakennettiin myös jyrkänteen reunalla teräspalkkien varassa mutkitteleva, kuningas Alfonso XIII:n vierailun kunniaksi "Kuninkaan käytäväksi" nimetty huoltokäytävä. Toisin kuin monella muulla vastaavalla ja vaaroja täynnä olevalla rakennustyömaalla tätä ei tehty vankien suorittamalla pakkotyöllä, vaan työhön palkattiin asiansa osaavia työmiehiä mm. paikallisesta satamasta.

Näkymät sieltä olisivat epäilemättä vielä mahtavammat, mutta ikävä kyllä se on nyt osaksi romahtanut eikä siksi käytössä (varsin terapeuttisia uutisia sille korkeanpaikankammolleni...)

Vaikka eipä se huimapäisimpiä kiipeilijöitä kauheasti estele. Minkähänlaiset matkavakuutukset niillä on...?

El Chorro on omiaan polttamaan ainakin muutaman  churron kalorit. Hien tuolla saa kyllä pintaan. Ja kyllähän tuo päivä koitui noiden sandaalien kohtaloksi. Mutta kaunista täällä on - kaikkia kliseitäkin uhmaten käyttäisin jopa sanaa paratiisinomainen. 

Ei ole ihme, että ympäristö ruokkii nuorta (*huokaus*) rakkautta...

Appelsiiniankkaa

Kotikokkiurani ei ole aina edennyt ihan ongelmitta. Kerran sytytin Herrasmiehen uunin tuleen. Toisella kertaa poltin pohjaan yhden hänen rakkaista Le Creuset- kattiloistaan karamellisoidessani porkkanoita (?) sushiin (?!). Vääntyneet veitset muistuttavat "tähän mitään ostoskanavan juomatölkinkin läpi leikkaavaa japanilaista ihmeveistä tarvita"-yrityksistä sahata jäisiä äyräisiä. Pohjanoteraaus taisi silti olla se kun annoin hänelle ruokamyrkytyksen.

Amerikkalaisissa naistenlehdissä kiersi joitain vuosia sitten legendaksi noussut "Engagement Chicken"- resepti. Nimensä se oli saanut siitä, että se oli niin hyvää, että useampi sitä kokannut oli tullut kosituksi sitä syöneiden miesten tajuttua, että tämä oli juuri sellainen nainen, jonka kanssa he loppuelämänsä halusivat viettää. 

Huolettomuuden ja aina yhtä elegantin "kuinka vaikeaa se nyt voi olla"- asenteen yhdistelmällä  lähestyin tätä kokonaisen kanan sisältävää urakkaa. No, sitä kosintaa sain odottaa vielä nelisen vuotta- tuo yö meni vessaan kilpaa juostessa...

Sittemmin on Herrasmies ollut meillä vastuussa tuollaisten mittasuhteiden kokkausurakoista. Minä olen pyrkinyt pitämään omani (kooltaan ja kunnianhimoltaan) pienempinä. 

Ankka on kuolleista eläimistä lempparini ja sitä meillä syödäänkin aika usein, sekin kun on Espanjassa halpaa. Joulunaikoihin myytävät kokonaiset ankatkin maksavat vain kympin verran. 

Ankka appelsiinikastikkeella on niin retroa, että se saattaa olla jo lipsahtanut peruuttamattomasti surkuhupaisuuden puolelle. Omani on tosin makean sijaan suorastaan jouluisen mausteinen, joten ehkä tästä alkaa sen katu-uskottavuuden comeback...?

Kahdelle

2 ankanrintaa (à n. 350 gr)
suolaa, pippuria


Appelsiinikastike

4 dl kanalientä
2 dl appelsiineista puristettua mehua
2 tl appelsiinimarmeladia (ei makeaa)
2 tl raastettua appelsiininkuorta
1 kanelitanko (tai 1/2 tl kanelia)
1/2 tl kardemummaa
2 neilikkaa
1/4 tl inkivääriä
1 rkl sokeria
nokare voita
suolaa, pippuria

Ota ankka huoneenlämpöön ainakin tunti ennen paistamista. Lämmitä uuni 200 asteeseen. Pyyhi pinnat kuiviksi, leikkaa terävällä veitsellä rasvapuolelle viiltoja ristikkokuvioon melkein muttei ihan lihaan saakka. Suolaa ja pippuroi ankat. Aseta kylmälle pannulle rasvapuoli alaspäin ja kuumenna . Näin rasva alkaa sulaa, pitäen ankan mehukkaana mutta kuitenkaan palamatta. Kun rasvapuoli on saanut kauniin värin, käännä ja paista toiseltakin puolelta, kunnes sekin on paistopinnaltaan hyvän ruskea. Nosta uuniin paistumaan vielä 4-8 minuutiksi (riippuen haluamastasi kypsyydestä - itse pidän siitä hyvin roseena, joten 4 minuuttia minulle ja n. 6 Herrasmiehelle). Kääri sitten folioon ja anna levätä kymmenisen minuuttia. Näin liha ja sen nesteet saavat aikaa vetäytyä ja liha pysyy mehukkaana.

Tee sillä välin kastike. Mittaa kanaliemi ja appelsiinimehu kattilaan mausteiden kanssa ja redusoi, kunnes saostunut. Lisää appelsiinimarmeladi (suosittelen käytettäväksi melko kirpeää sorttia, jos omasi on kovin makeaa, kompensoi sitä vaikka tilkalla soijakastiketta) ja sokeri. Sekoita tasaiseksi ja siivilöi. Lisää appelsiininkuoriraaste, kuumenna, tarkista maku, mausta tarvittaessa ja lisää ennen tarjoilua joukkoon voinokare.

Tarjoa ankka kastikkeen ja joko paistettujen perunoiden (tuo ankanrasva on siihen ihan kuningas!) tai vaikka grillatun parsan kera.

Parsaa, risottoa, sitruunaa ja katkarapuja

Parsalla jatketaan tänäänkin - vuorossa risotto. Eihän se nyt ehkä ihan sitä kevyintä ruokaa kesään ole mutta... onhan se hyvää!

Jos tähän käyttää kuorimattomia, raakoja jättikatkoja, niin niiden kuoret kannattaa hyödyntää keittelemällä niistä liemi, jota voi sitten jatkaa joko kalaliemellä tai hummerifondilla (2 rkl fondia puoleen litraan vettä).Pidä liemi kuumana kattilassaan risoton valmistumisen ajan.

Kolmelle-neljälle

3,5 dl risottoriisiä

9-12 dl kala/ äyriäislientä

3 salottisipulia/ 1 pieni sipuli/ 1/2 isosta sipulista

1 iso valkosipulinkynsi/ 2 pientä

1 reilu rkl voita + lisää lopuksi

1 nippu parsaa (n. 1/2 kg)
1/2 kg jättikatkarapuja

1 dl valkoviiniä

1/2 sitruunan kuori raastettuna

1 reilu rkl ruohosipulisilppua

Kuullota sipulisilppu ja hienonnettu valkosipuli voissa. Lisää sekaan risottoriisi ja kuullota, kunnes läpikuultavaa. Lisää sitten valkoviini. Kun se on imeytynyt, ala lisätä kuumaa kala/äyriäislientä kauhallinen kerrallaan. Sekoita säännöllisesti. Rakenteeltaanhan tämä saa jäädä löysäksi.

Kun riisi alkaa olla kypsää (n. 20 minuuttia) kääntele joukoon katkaravut ja anna niiden kypsyä risoton kuumuudessa. Tai (mikäli käytät raakoja) grillaa ne erikseen kypsiksi kevyesti öljyssä, suolassa, pippurissa ja sitruunamehussa käänneltyinä ja lisää risottoon lopuksi. 

Napsaise parsasta puumainen osa varren alaosasta pois ja leikkaa muutaman sentin pätkiksi. Höyrytä tai keitä vähässä vedessä kypsiksi (n. 5 min.) Kääntele risoton joukkoon. Lisää ennen tarjoilua sekaan reilu nokare voita, mausta suolalla ja pippurilla, kääntele joukkoon ruohosipuli  ja sitruunankuorisilppu. Nauti. Jäähdytetyn valkoviinin kera. Aurinkoisella terassilla.

Soppasunnuntai: parsaa ja ripaus curryä

Vaikka sesonkiruokaan olisi ihana pyrkiä, olisi todellisuus Suomen kaltaisessa maassa melko surullinen. 

Niinpä ainakin itse joudun tekemään myönnytyksiä ja mieliteot vievät toisinaan voiton ekologis-eettisestä pohdinnasta vaikka siitä, minkälainen hiilijalanjälki sillä ostamallani, Perusta lennätetyllä kurpitsalla on. 

Mutta voi sitä riemua, kun Suomessa koittaa kesä ja kauppojen hyllyt notkuvat muutaman viikon ajan oman maan tuotannosta. 

Uusien perunoiden lisäksi ei ole ehkä toista tuotetta, jonka sesonkia meidän keittiössä odotetaan sellaisella hartaudella kuin parsaa. Nimenomaan vihreää parsaa. 

Sitä onkin viime aikoina pistetty vähän joka paikkaan, niin perunasalaattiin kuin frittataankin. Niinpä se on päätähtenä myös tämän viikon soppasunnuntaissa - kaverinaan harvemmin parsan kumppanina nähty curry.

Kahdelle

1/2 kg vihreää parsaa

1/2 sipuli (tai 1 pieni)

1 tl curryjauhetta

4-4,5 dl kanalientä

1 dl kermaa

loraus sitruunamehua

suolaa, pippuria

Leikkaa parsoista puumaisimmat osat varresta veks. Kuori varret halutessasi (minä en) ja paloittele parsat muutaman sentin mittaisiksi palasiksi. Säästä muutama latvakappale koristeluun ja höyrytä ne kypsäksi samalla kun keitto kiehuu. Kuumenna nokare voita tai öljyä, lisää sipulihakkelus ja curry. Pyörittele hetken aikaa ja lisää paloiteltu parsa. Kun ne ovat hieman pehmenneet, lisää muutama desi kanalientä. Anna kiehua miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes parsat ovat kypsiä (10-15 minuuttia). Soseuta ja lisää tarvittaessa lisää kanalientä. Kaada takaisin kattilaan, lisää loraus sitruunamehua, kerma ja mausta. Koristele niillä säästetyillä parsannupuilla ja tarjoile. 

Sienirisottoa

Sienet ovat ihania. Aikani minulta kesti niille lämmetä, mutta nyt olen ottanut menetettyä aikaa kiinni. Mielikuvissani hyppelehdin määttäältä toiselle elegantti punoskori käsivarrellani napsien sieltä täältä pullean lihaisia sieniä, joista sitten taion kotona uskomattomia, illallisvieraiden kilpaa ylistämiä herkkuja. 

En toki edes tiedä, mistä sellaisia metsiä löytyy, jossa niitä sieniä kasvaisi, eikä minua kyllä sinne kannata omin päin päästää hifistelemäänkään - ulkonäöltä kun tunnen juurikin ainoastaan sen kärpässienen. Niinpä katson parhaaksi tyydyttää metsästäjä-keräilijävaistojani joko Malagan torilla tai Stockmannilla...

Yksi ehdoton suosikkini on sienirisotto. Tähän voi käyttää melkolailla mitä tahansa sieniä, mutta parhaan tuloksen saa, kun käyttää useampaa sorttia (omani oli sekoitus portobelloa, ruskeita herkkusieniä ja japanilaisia sieniä, jonka nimen olen autuaasti unohtanut. Mutta se ainakin näytti enokitakilta).

Niille, jotka ajatuskin risoton tekemisestä saa kauhun valtaan: ei hätää. Kaikki menee hyvin kun muistaa muutaman asian: Valitse kunnon risottoriisi. Riiseissä on eroja eikä tähän mikä tahansa Uncle Ben's vain käy. Pidä liemi kuumana toisessa kattilassa risoton valmistuksen ajan. Lisää sitä (kauhallinen kerrallaan) vasta kun edellinen on imeytynyt riisiin. Muista sekoittaa. Mutta silleen rauhallisesti. Jätä risoton rakenne löysäksi. 

Pääruokana tästä riittää noin kolmelle - neljälle, lisukkeena neljälle- viidelle. 

n.300 gr sieniä 

(100 gr pekonikuutioita)

3 salottisipulia tai 1 normisipuli

4 dl risottoriisiä

1 dl valkoviiniä

1-1,2 l kanalientä

timjamia

voita

(halutessasi parmesaania)

Pilko sienet ja paista kuivalla, kuumalla pannulla. Kun neste on niistä haihtunut ja ne ovat saaneet väriä, lisää nokare voita joka imeytyy niihin antaen paitsi makua, myös kauniin kiillon. 

Jos käytät pekonia, laita se toiseen pannuun ja paista miedolla lämmöllä. Näin se ei pala, vaan rapsakoituu kauniisti ja luovuttaa sitä rasvaansa, Freesaa rasvassa sipulisilppu ja lisää sitten riisi. Anna kuullottua hetken aikaa ja lisää sitten valkoviini. Kun se on imeytynyt, ala lisätä kanalientä kauhallinen kerrallaan jokseenkin koko ajan sekoittaen. Lisää uusi kauhallinen kun edellinen on imeytynyt. Jatka tätä kunnes riisi on halutun kypsyistä - noin 20 minuuttia. Rakenteeltaan tämä saa sitten jäädä löysähköksi. 

Lisää lopuksi joukkoon muutama timjaminoksa, mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi tuoreella parmesaaniraasteella (ole tällöin varovainen suolan kanssa). Kääntele varovasti joukkoon sienet ja voilá! 

Herkullista tämä on tällaisenaankin, mutta toimii myös äärimmäisen hyvin suklaisen häränhännän kaverina...

Rabo de toro - häränhäntää suklaalla ja oluella

Häränhäntäänhän ihastuin jo Nerjassa. Siellä sen ja mukana seuraavan kastikkeen maku oli Cordoban versiota  intensiivisempi, mutta Herrasmiehen mukaan "liian etikkainen" (?!). Cordoban rakenne taas oli mureampaa. Tämä yhdistää molempien parhaat puolet. Näin ainakin uskon. 

Kovin kuvauksellisia annoksiahan ei tästä vempulasta saa, mutta sitäkin suurempia, suusasulavuudellaan hempeyttä herättäviä makunautintoja kyllä. Tuo kastike, jota häränhännän oma rakenne myös osaltaan saostaa, on makeudessaan ja lihaisessa syvyydessään kuitenkin ehkä se kaikkein paras osa tästä ateriasta... Jos minulla ei olisi mitään käytöstapoja (tai itsesensuuria) niin tunnustaisin tässä vaiheessa nuolleeni kattilan pohjankin.

Eivät nämä vähän harvinaisemmat ruhonosat juurikaan erityistaitoja vaadi - ei niitä siis kannata pelätä. Aikaa niiden valmistus tosin yleensä vie vähän enemmän. 

Kolmelle

3 isoa häränhäntää

3 dl vahvaa lihalientä

3 dl suklaaolutta kuten Young's chocolate stout (myös sahti kävisi tähän mainiosti)

4 pienehköä sipulia

1 palsternakka (n. 200 gr)

2 porkkanaa (yht. n. 200 gr)

10 maustepippuria

3 laakerinlehteä

1 tähtianis

Lämmitä uuni 150 asteeseen. Jauhota häränhännät kevyesti ja ravistele ylimääräiset pois (tämä auttaa niitä ruskistumaan ja suurustaa osaltaan myös kastiketta). Mausta ne suolalla ja pippurilla ja paista niihin kaunis väri pannulla öljyn ja voin seoksessa. Lisää joukkoon rouheasti siivutettu sipuli ja laakerinlehti ja anna pehmetä hetken aikaa. Lisää sitten porkkana ja palsternakka, myöskin rouheasti paloiteltuna. Lisää sitten liemi, olut, tähtianis ja kuumenna. Kun se kiehahtaa, siirrä peitettynä uuniin. Paista 3-4 tuntia, kunnes liha on luusta lohkeavan pehmeää. Eikä se siitä pilalle mene todellakaan, vaikka uuniin unohtuisikin - tuo kypsennysliemi pitää sen kyllä mehukkaana. Nosta lihat kastikkeestaan ja pidä lämpimänä. Siivilöi kastike ja survo vihannekset siivilän läpi kastikkeeseen. Kastikkeen pitäisi olla jo nyt sopivan paksuista, mutta mikäli se ei ole, kuumenna kunnes se redusoituu. Lisää nokare voita ja tarjoile häränhännän kanssa. Tarjoile perunoiden, riisin tai höyrytettyjen vihannesten kera. Meillä kumppanina oli tosin espanjalaisittain varsin epäautenttisesti sienirisottoa... Ohje tähän huomenna!

Lounaalla Cordobassa

Kuullessaan suunnitelmastamme mennä Cordobaan, antoi Yläkerran herra kaksi ohjetta: välttäkää aukioiden turistiravintoloita ja syökää häränhäntää. Ja näinhän toki teimme. 

Päädyimme Cordoban tunnetuimpaan ruokalajiin: salmorejoon. Tässä, kuten väristä näkyy, on huomattavasti enemmän leipää ja vähemmän tomaattisuutta kuin omassa versiossani. Ne, jotka eivät leipäkammosta kärsi, voivat tsekata päivitetyt vinkit täältä.

Lisäksi piti saada calamari a la planchaa, yrttiöljyllä ylevöityjä grillattuja mustekaloja. Yksinkertaista ja ah, niin hyvää.

Ja niitä croquetoja, claro que si... Näissä oli kinkkua. 

Yksi omista tapassuosikeistani täällä on Tortillitas de Camarones, joita minun pitää kyllä nyt ryhdistäytyä ihan itsekin tekemään.

Ja eihän se ateria olisi täydellinen ollut, ellemme olisi ottaneet sitä rabo de toroa, häränhäntääkin. Niin suusasulavaa, niin hyvää...