* * *
Muiden kaltaistensa lailla Jerezin Alcázar- linnoitus tarjoaa kiehtovan väläyksen Andalusian arabivalloittajien aikaan.
* * *
Päätäni särkee. Valo sattuu silmiin vaikka kuinka yritän hautautua uuden Panamahattuni uumeniin. Toukokuinen Jerez on tukahduttavan kuuma, mutta valvottuni suurimman osan edellisestä yötä kykenemättä pitämään sisälläni vettäkään, en uskalla edes juoda, mikä ei varmastikaan ole omiaan parantamaan jo muutenkin karmeaa olotilaani.
Minulle järjestetty opas hymyilee hyväntuulisesti ja nyökyttelee tietävästi. "Olet sitten jo sherryihin ehtinyt tutustumaan!" No enkäpäs.
Yritän jäljittää oloni aiheuttajaa. Ei kai se edellispäivän lounaskaan voi olla - sehän oli niin viihtyisä paikka? Olisiko syyllinen sittenkin eilisen illallisen alkupala? Joku niistä kuudesta?
Yritän parhaani mukaan syventyä oppaan kertomaan ja kuuliaisesti räpsiä niitä kuviakin. Kirjaimellisesti vasemmalla kädellä, ja sen kyllä huomaa. Hevosraukalta jää pää puuttumaan enkä jaksa edes murehtia asiaa.
Edessä on kierros Jerezin Alcázar-linnoituksessa. Tai jossain vastaavassa.
"Samaltahan ne kaikki näyttävät", huomaan ajattelevani itseänikin rasittavan tympääntyneenä. "Ihan sama ollaanko Sevillassa, Alhambrassa tai vaikka Córdobassa".
Tuijotan linnoitusta ympäröivää kivimuuria ja leikittelen hetken aikaa jopa ajatuksella siitä, että käyttäisinkin kuvituskuvina jotain muurinpätkää Jerusalemista.
Sitä samaa vanhaa roskaahan ne kaikki ovat. Ei kai kukaan huomaisi eroa? Ei kai tätä kukaan edes lue?
Joo. Ja palmuja. Onpa eksoottista. Niitähän kukaan ei olekaan koskaan nähnyt missään. Vedän hattua syvemmälle silmille ja kartoitan alueen vessat hätäuloskäyntievakuointisuunnitelmaa silmälläpitäen. Mutta kun yksin reissaa, ei ole ketään muutakaan dokumentoimassa vierailua.
Vähän niinkuin ei ole ketään pitämässä tukasta kiinni yön kuudennellatoista oksennuskerralla. Tai hakemassa lisää juotavaa. Tai etsimässä lähintä avoinna olevaa apteekkia. Mikä idea tässä yksinmatkustamisessakin oikein on? Ihan perseestä.
Vihaan itseäni, elämääni, death metal-bändin desibelitasolla mouruavaa mahaani, historiaa, auringonpaistetta ja Andalusiaa.
Mukana oleva linssikin osoittautuu ihan liian tiiviiksi näissä mittasuhteissa. Ja valoakin on ihan liikaa. Yritän korvata kamerani kännykällä, mutta eihän siitä(kään) mitään tule.
Vihaan siis myös kameraani. Ja kännykkääni. Ja koomassaolevan lehmän raukeudella liikehtiviä turisteja, jotka aina kävelevät kuvaani vailla mitään kiirettä minnekään.
(Miten niillä ei voi olla kiirettä minnekään? Missä ne luulevat oikein olevansa? Lomalla? Minullakin on loppupäivälle vielä kolme kohdetta kierrettävänä!)
Pian alan vihata myös opastani. Tähän saakka andalusialaisissa suuresti arvostama omanarvontunne ja kotiseuturakkaus alkavat saada harvinaisen ärsyttäviä piirteitä. Keskustelumme elämästäni omassa palasessani Andalusiaa saa miehen tuhahtamaan.
"Benalmádena? Millä planeetalla se muka on?" Sutkautus on hänen mielestään kovinkin hauska - nyt kun ollaan Málagan sijaan Cádizin provinssissa; ihan omassa maailmassaan, joka hänen mukaansa on selvästi se kaikkein paras.
Mitä pidempään hän vuodattaa pöyhkeitä ylisanoja Jerezin Alcázarista, sitä enemmän haluan repiä hänen kielensä irti tunkeakseni sen korviini.
Eihän tämä ole kuin köyhän miehen versio Sevillasta!
Puutarhan kohdalla kiusaus turvautua väkivaltaan alkaa käydä jo ylitsepääsemättömäksi. Eikö tuo ääliö ole koskaan kuullut Alhambrasta?!
Holvikaarten viilentävässä varjossa oloni vihdoin alkaa helpottaa. Silmätkin alkavat toimia sen sijaan, että pyörittäisivät siksak-kuvioista toisintoa Missonin syysnäytöksestä noin vuodelta 1973.
Henkäisen syvään, uskaltaudun juomaankin hieman ja päätän antaa linnoitukselle uuden mahdollisuuden.
Nimenä Jerez juontaa juurensa jo foinikialaisajalle ja heidän käyttämään nimeen Xera. Asutusta täällä on ollut viimeistään neoliittiselta ajalta, joskin heidän etnisyytensä on epäselvä. Ensimmäinen suurempi yhteisö on täällä kuitenkin ollut jo kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Rooman valtakunnan kaaduttua aluetta hallitsivat vandaalit ja visigootit vuonna 711 alkaneeseen arabivalloittajien aikaan saakka.
1000-luvulla Jerez oli itsenäinen alueensa kunnes se yhdistettiin Arcosiin. Molemmat liitettiin vuonna 1053 Sevillaan. Vuodesta 1145 Jerezin ja Arcosin alue oli hetken aikaa Granadan alaisuudessa, kunnes Almohadidynastia valloitti kaupungin.
Tältä ajalta on peräisin myös Alcázarin linnoitus.
Reconquista, eli Iberian niemimaan kristitty takaisinvaltaus ei suinkaan ole yhdessä yössä vuonna 1492 tapahtunut ilmiö, vaan vuosisatoja kestänyt köydenveto. Jerez esimerkiksi vallattiin takaisin jo vuonna 1264, jolloin Jerezin Alcázarista tuli ensimmäisten kristittyjen kaupunginisien valtaistuin.
Alcázarista löytyy viimeinen kaupungista aikoinaan sijainneesta 18 moskeijasta. Alfonso X:n aikaan siitä tehtiin kappeli, mutta minareetin vanha torni on yhä paikoillaan ristikoristeisen kirkontornin rinnalla.
Monet hyvin säilyneet yksityiskohdat antavat väläyksen siitä, miten täällä vuosisatojen ajan elettiin. Jauhettiin jyvistä jauhoja, leivottiin leipää ja puristettiin oliiviöljyä.
Vähän noinhan me itseäänkunnioittavat ruokabloggarit eletään tosin vieläkin. Niin, ja ne amishit.
Yksi kauneimpia detaljeja ovat Alcázarin tunnelmalliset holvikaaret, joiden alla aika pysähtyy.
Linnoituksen vaikuttavin osa on epäilemättä se hammam, eli arabialainen kylpyläosasto tähtikoristeisine holvikattoineen. Hammamit olivat arabeille tärkeitä paitsi rituaalisen puhtauden, myös nautinnon välineinä.
Andalusiasta löytyy muuten yhä yleisölle avoimia hammameja, joista yksi on täällä Jerezissä (sisäänpääsy 25€/ hlö/ 1,5 h visiitti).
Lisäinformaatiota ja yhteystiedot löydät täältä.
Almohadien tyylille tyypillinen kahdeksankulmainen torni on yhä pystyssä sekin. Sieltä avautuvat näkymät yli linnoituksen...
...sen Paratiisia jäljittelemään suunnitellun puutarhan...
... ja Jerezin kaupungin.
Joka ei kyllä vieläkään onnistunut säväyttämään minua niinkuin Cádiz.
Helpottuneena ohi olevasta kierroksesta (ja itsekin sisukkuudestani yllättyneenä) mietin hetken jopa visiittiä viereiseen San Salvadorin katedraaliin.
Tässä vaiheessa terve järki (ja järjetön nälkä) kuitenkin vievät voiton ja katedraali jää väliin. "Eihän se kuitenkaan ole muuta kuin köyhän miehen versio Sevillan katedraalista", päätän kyynisesti mielessäni ja jatkan uhkarohkeasti lounaalle. Joka on confitoitua ibericopossun vatsaa grillatulla mustekalalla.
Eli käytännössä kaikki ruokaympyräni tärkeimmät elementit yhdessä annoksessa.
Sisukkuus laskee kuitenkin samaa tahtia nousevan kuumeen kanssa ja lounas jää järkytyksekseni syömättä (!!!!!).
Hoipun kylmää hikea puskien vessan kautta takaisin Cádiziin enkä edes yritä liikahtaa sängynpohjalta. Ennen seuraavaa aamua - vuorossa on nimittäin El Puerto de Santa Maria ja reissun odotetuin ravintola...
* Matka toteutettu yhteistyössä Cadizin alueen matkailun kanssa *
_________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!
