* * *
Mitä toivoisin ensi vuodelta (jos uskaltaisin)? Sitä, että oppisin vihdoinkin uskomaan itseeni.
* * *
Edellisen vuoden vaihtuessa uuteen toivotin sen tervetulleeksi Tsatsikimestarin kanssa. Shampanjalasien kanssa turkiksissa ja tiaroissa, tottakai. Vuoden vaihtuessa pussasimme toisiamme ja lausuimme ääneen toiveemme tulevalle vuodelle. Tsatsikimestarin toive oli, että seuraavan vuoden vaihtuessa hänellä olisi joku muu, jota pussata. Minun toiveeni oli työ, jossa saisin tuntea olevani arvostettu. Ja rakkaus.
Ja sitä rakkauttahan tuli. Vuoden ensimmäisten kuukausien sisään ehti turpiin tulla enemmän kuin minkään todennäköisyyslaskelmien (ei unohdeta, että olen kuitenkin humanisti) mukaan pitäisi olla edes mahdollista. Onnea käytiin kokeilemassa treffeillä Englantia myöten.
Sain mm. oppia, että edes kymmenen vuoden odotus ei tee ihmisestä yhtään oikeampaa. Ja sen, että on näköjään olemassa montakin eri naimisissaolemisen astetta. Joista joka ikinen tosin tarkoittaa loppupeleissä ihan sitä yhtä ja samaa. Että se toinen on naimisissa. Ihmisen kanssa, joka et ole sinä.
Sain mm. oppia, että edes kymmenen vuoden odotus ei tee ihmisestä yhtään oikeampaa. Ja sen, että on näköjään olemassa montakin eri naimisissaolemisen astetta. Joista joka ikinen tosin tarkoittaa loppupeleissä ihan sitä yhtä ja samaa. Että se toinen on naimisissa. Ihmisen kanssa, joka et ole sinä.
Mutta sitten tuli se yksi toukokuinen keskiviikko, joka jätti minut sanattomaksi. Ai tällaisiakin on ihan oikeasti olemassa? Ja se istuu tuossa treffeillä minun kanssani?
Vaan niin tuli sitä työtäkin: samoihin aikoihin kirjoitin myös ensimmäisen kustannussopimukseni. Unelmat - jopa sellaiset, joihin en olisi koskaan rohjennut uskoa - alkoivat käydä toteen.
Viime aikoina on blogeissakin puhuttu huijarisyndroomasta - asiasta, jonka tunnistan vähän turhankin hyvin. Se on sitä, että ihminen ei kykene uskomaan omiin kykyihinsä ja siihen, että ansaitsisi mitään niistä hyviä asioita, jotka joissain tapauksissa ovat kuitenkin jopa vuosien kovan työn tulosta.
Kun vaan koskaan ei ole tarpeeksi hyvä.
Onnistumisessa ja menestyksessä (miten sitä sitten ikinä haluaakaan mitata) on se hirveä puoli, että se saa kaltaiseni yksilön vain kyseenalaistamaan itseään entistä enemmän. Kun se tunne riittämättömyydestä on sinnikkäästi istunut olkapäällä ja painanut alaspäin lapsuudesta lähtien, on nöyryyttävääkin huomata, ettei se ole siitä mihinkään lähdössäkään.
Tuuria. Vahinko. Sattuma.
Sanoja siihen, miten se huijari onnistuu itselleen selittämään onnistumistaan on loputtomasti. Eikä mikään niistä ole hyvä.
Istuin ennen joulua lääkärillä odottaen, että olkapäätäni operoitaisi. Kuulin sairaanhoitajan selittävän tilannettani lääkärille sanoilla "täällä on 37-vuotias nainen". Katsoin hämmentyneenä ympärilleni ennenkuin tajusin hänen puhuvan minusta. 37-vuotias.
Kyllähän sen ikäisen pitäisi herranjumala jo tietää paremmin!
Mutta kun ei.
Se rakkaus on yhtä lailla haastava asia. Kun on kuluneet kaksi vuosikymmentä deittaillut toinen toistaan sopimattomampia ihmisiä, jotka ovat suhteesta vaihdellen vieneet sinulta kaiken mahdollisen itsekunnioituksestasi rahoihisi, se jättää jälkensä. Ihan perkeleen syvät haavat itse asiassa. Jossain vaiheessa sitä alkaa itsekin uskoa, ettei ansaitse parempaa. Koska... ei vain ole tarpeeksi hyvä. Kenellekään.
Joku pieni osa ei siltikään ole onnistunut lannistumaan täysin, vaan jostain on näköjään löytynyt aina uskoa siihen, että ehkä tällä kertaa? Ehkä nyt on tosi kyseessä?
Mutta eihän sitä oikeasti usko silläkään kertaa. Jossain vaiheessa ne möröt tulevat taas tanssimaan sitä loputtomaan suohon johtavaa piirileikkiään. Ja kusevat pahimmillaan kaiken hyvän päälle, tuhoten sen pienimmänkin mahdollisuuden onneen.
Sillä ihan siitä samasta asiasta on tässäkin kyse: pelosta.
Pelko siitä, että ei riitä.
Pelko siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä.
Pelko siitä, ettei merkitsekään sille toiselle lopulta yhtään mitään.
Pelko naurunalaiseksi joutumisesta.
Pelko torjutuksi tulemisesta.
Pelko torjutuksi tulemisesta.
Pelko siitä että olet toisen ihmisen edessä niin paljaana ja epätäydellisenä arpinesi (jopa kirjaimellisesti - vuosien saatossa kun itseni rankaiseminen omasta huonoudestani on saanut hyvinkin epäterveitä purkautumiskeinoja) kaikkinesi ja se toinen ihminen katsoo sinua, eikä haluakaan olla missään tekemisissä kanssasi.
Pelko ihan vitun kaikesta.
Rakkaus on kumma asia. Samaan aikaan se antaa sellaista turvaa, mitä mikään muu maailmassa ei, mutta se myös tekee ihmisen niin helvetin haavoittuvaiseksi. On niin pirun vaikeaa löytää se oikea tasapaino pelon ja uskon välillä; oppia piirtämään raja terveen omanarvontunnon ja sen kaikkein tärkeimmät ihmisetkin karkottavan liiallisen itsesuojelun välimaastoon.
37 vuotta. Nykyisellä elinennusteellani edessä on ainakin saman verran. Olisikohan siis oikeasti aika tehdä asialle jotain? Olen itsekin niin kyllästynyt ja väsynyt itseeni ja sisintäni kalvavaan epäilyyn, että miten ihmeessä sitä jaksaisi kukaan muukaan?
Jos en riitä edes itselleni, miten helvetissä voisin riittää kenellekään toiselle?
Mutta miten tuosta suosta kömmitään ulos - reisilihaksilla jotka eivät ole nähneet spinningsalia sitten vuoden 1997? Miten koko elämänmittaiset tuhoisat mallit muutetaan? En minä sitä tiedä. Tällä hetkellä juon punaviiniä ja etsin äkkilähtöjä. Kongoon tai Pohjois-Koreaan. Seuraavan lasillisen pullon jälkeen lisään epäilemättä listaan myös Syyrian.
Bloggaaminen on kaltaiselleni ihmiselle se ihan vihoviimeisin asia. Se on jatkuvaa itsensä alttiiksilaittamista; loputonta kilpailua ja vertailua muihin. Kummallinen tilastoja ja lukijamääriä neuroottisesti mittaava rinnakkaistodellisuus, jossa ei koskaan ole yhtä hyvä kuin joku toinen.
En ole aina ollut ihan varma, olenko toisinaan avautunut blogissa vähän liikaakin, mutta uskokaa pois, teiltä saamani palautteen perusteella on tämä tarjonnut vertaistukea teillekin. Toivoisin, että tietäisitte, kuinka paljon teidän tsemppinne on minua kannatellut.
Mitä ensi vuosi tuo tullessaan, ei meistä voi kai tietää vielä kukaan. Sen verran tiedän, että maaliskuussa se kirjani on kaupoissa. Yritän muistuttaa itseäni tuosta ja siitä käsittämättömältä tuntuvasta asiasta, että maan suurin kustantaja uskoo minuun, vaikka itse en sitä osaakaan. Mutta sitten tulee se pieni, mutta sitäkin sinnikkäämpi ääni takaraivosta joka jankuttaa, kuinka se ei ole mitään verrattuna niihin oikeasti maailmaa paremmaksi muuttaviin saavutuksiin, joihin vaikka YK:ssa pyritään.
Mutta tiedättekö mitä? Nyt uskallan jo näyttää sille äänelle keskisormea ja kertoa, että sillä korruption ja kyvyttömyyden kalvamalla YK:lla on niinikään takanaan historiansa huonoin vuosi, jolloin se on päätöslauselmineen antautunut sellaisten maiden vietäviksi, joiden koko olemassaolo järjestelmällisesti uhmaa niitä YK:n perusperiaatteita, joita sen tulisi puolustaa.
Ehkä se on jo hyvä ensimmäinen askel? Tai ehkä löydän itseni seuraavaksi kalliolaisesta räkälästä kitarani kanssa yrittäen olla se seuraava Suomen Virallinen Nuori Vihainen Nainen. Paitsi että eihän minusta nuorta saisi enää Rolf Nordströmkään.
Entistä suurempi syy yrittää vihdoinkin ottaa opikseen, kai. Enhän minä osaa edes laulaa.
Ja niinpä huomenna; vuoden vaihtuessa, otan sen jälleen vastaan Tsatsikimestaria pussaten. Kulunut vuosi on ollut samaan aikaan elämäni paras... ja pahin. Ensi vuotta en uskalla edes ajatella. Mutta jos jotain uskaltaisin siltä toivoa, se olisi rohkeus. Rohkeutta omaan itseeni ja siihen, että voisin kelvata edes itselleni.
Ja sitä minä toivon meistä ihan jokaiselle.
Jätän nyt seuraksenne viisaita sanoja pieneltä mieheltä, jolla on iso sielu. Kiitos teille kaikille siitä, että olette olleet mukanani tämän vuoden. Toivottavasti jatkamme matkaa yhdessä ensikin vuonna?
Jätän nyt seuraksenne viisaita sanoja pieneltä mieheltä, jolla on iso sielu. Kiitos teille kaikille siitä, että olette olleet mukanani tämän vuoden. Toivottavasti jatkamme matkaa yhdessä ensikin vuonna?
_________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!
