lauantai 30. huhtikuuta 2016

Fake away- kiinalaista pöytään alle puolen tunnin: sesamkanaa ja parsakaalia

* * * 

For English please see here

* * * 

Rakastan naapurustoani Töölössä ja ensimmäisen vuoden jälkeen jälkeen nykyisessä osoitteessaani alan olla (jo melkein) ok senkin kanssa, että vuosien jälkeen postinumeroni on muuttunut perinteisestä kipurajastani 150 metrin verran siihen väärään suuntaan. 00100 - postinumeron sijaan asun nykyään ghetossa. 

Vielä vähän aikaa sitten tuo 150 metriä väärään suuntaan tarkoitti jotain vieläkin kivuliaampaa: sen postinumerorajan kohdalla kun kulki myös Foodoran kuljetusalueen raja. Miettikää nyt: ruokabloggari, joka joutuu tekemään itse oman ruokansa? Uhh uhh. 

Tämä fakeout-kiinalainen valmistuu onneksi nopeammin, kuin mitä kotiinkuljetuksessa kestäisi. Ja makukin on parempaa kuin suurimmassa osassa Helsingin kiinalaisia. Jos satut saamaan käsiisi viime päivinä blogosfäärin valloittanutta broccoliinia, testaa reseptiä ihmeessä sillä.  

Vasta Suomen markkinoille tullut kasvis on selvästi yleisönsä löytänyt, sillä se oli myyty loppuun joka ikisestä yrittämästäni kaupasta. Hyvää tulee tosin tavallisestakin parsakaalista. 






Neljälle:

Kiinalaista sesamkanaa ja parsakaalia

450 gr kanaa

marinadi:

1,25 dl (vähäsuolaista) soijakastiketta
0,75 dl hunajaa
1,25 rkl hienonnettua inkivääriä
2 isoa valkosipulinkynttä hienonnettuna
2 rkl sesamöljyä
2 rkl riisiviinietikkaa
1/2 tl chilihiutaleita

1 tl maissitärkkelystä sekoitettuna 1,5 tl kylmää vettä

1 parsakaali, samankokoisiksi kukinnoiksi leikattuna
4 kevätsipulia, hienonnettuna

Tarjoiluun: muutama rkl sesaminsiemeniä

Pilko kana muutaman sentin kuutioiksi. Sekoita marinadin ainekset keskenään ja jätä kana marinoitumaan siksi aikaa, kun valmistelet muut ainekset. 

Valuta kana marinadistaan (säästä se) ja kaada marinadi pieneen kattilaan. Kuumenna ja anna kiehua muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon maissitärkkelys, sekoita tasaiseksi ja anna kiehahtaa. Ohenna tarvittaessa muutamalla teelusikallisella vettä. 

Höyrytä parsakaalia muutaman minuutin ajan. Kuumenna muutama rkl öljyä pannulla ja ruskista kana kauttaaltaan kunnes se on liki kypsää. Lisää pannulle sitten kevätsipulin valkoiset osat (jätä vihreät varren tarjoiluun) ja parsakaali. Kuumenna ja kääntele joukkoon kastike. 

Ripottele päälle sesaminsiemenet ja kevätsipulin hienonnetut varret. Tarjoile riisin kanssa. 





Tämänkin pariksi kävisi varmasti myös se intialaisen kukkakaalipakoran kyytipoikana nähty Saimaan Juomatehtaan kepeä ja freesi Marsalkka Luomuvehnä, mutta hedelmäisyyttä löytyy myös tästä Blonde Alesta, jonka alelle tyypillinen hienoinen karvaus antaa tälle ryhtiä, joka toimii mainiosti ruoan paahteisuuden kanssa. Kippis kotimaiselle!


_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Piknikkausi käyntiin - ideoita vappupöytään

Se on kuulkaa kevät nyt! Keväässä on kaiken muun lisäksi (pitenevät päivät! Valo, joka mahdollistaa kuvaamisen iltapäiväkahden jälkeenkin! Parsa!Parsa! Parsa!) yksi asia, jota odotan joka vuosi jopa parsaakin enemmän: piknikkauden avausta. Ja sehän avataan vappuna, vaikka sitten pitkissä kalsareissa, villapaidassa ja toppatakissa (tositarina). 

Tänä vuonna oma vappuni kuluu Andalusian auringossa tapaspöytien antimista nautiskellen, mutta tässä vähän inspiraatiota teidän vapunsuunnitelmiin! 




* * * 

Dipit ja tahnat ovat piknikpöytiin helppoa tarjottavaa - ne kun voi valmistaa hyvissä ajoin etukäteen eivätkä ne ole nirsoja tarjoilulämpötilankaan suhteen. 

Miten olisi vaikka hummuslajitelma? Täältä löydät reseptin marokkolaisvivahteiseen porkkahummukseen, täältä taas rosmariiniöljystä ihanan lisän saavaan punajuurihummukseen, täältä puolestaan aurinkokuivatun tomaatin piristämään hummukseen ja täältä paahdetusta valkosipulista lempeän viettelevän paahteisuutensa saavaan hummukseen. 




Vai miten olisi niinikään Israelista keittiööni kotiutunut turkkilainen salaatti? Kokeile vaikka dippinä rapeaksi paahdettujen pitaleipäsiivujen kanssa tai grillatun kanan tai kalan kaverina!




Tämä avokado-kanasalaatti on niinikään monikäyttöinen - tarjoile sellaisenaan tai vaikka hodarisämpylän välissä.




Eikä piknikiä ilman salaatteja. Avokadoa löytyy myös tästä Meksikon inspiroimasta, kaikkiin ruokavalioihin soveltuvasta mustapapu-avokadosalaatista.




Ehdottomasti suosittelun arvoinen on tämä, vähän parempi Nizzan salaatti. 




Tästä raikkaasta lohiceviche-freekehsalaatista puolestaan löytyy tuota tuttua ja turvallista kalaa vähän uudenlaisessa muodossa.




Pastasalaatit puolestaan ovat edullinen ja riittoisa tapa ruokkia isompikin joukko. Omia suosikkejani on tämä St.Tropezin kanapastasalaatti...





..ja tämä hedelmäisellä mausteisuudellaan hurmaava kananas-salaatti





Tätä vesimeloni-fetajuusto-minttusalaattia yksinkertaisempaa ja raikkaampaa salaattia taas saa hakea.




Ja jos sitä perunasalaattia haluaa, tämä resepti tarjoaa siihen välimerellisen twistin.




Toinen helppo pikniktarjottava ovat piirakat. Enkä tähän hätään kyllä keksi siihen parempaa kandidaattia kuin tämä karamelisoidusta sipulista ja kylmäsavuhärästä upean syvän makunsa saava quiche.




Ja tämä kaunokainen on mitä parhainta lääkettä myös vapunjuhlintoja seuraavaan päivään...!




Tämä ihanan täyteläinen lohi-pinaattipiiras on puolestaan julkaisustaan lähtien ollut yksi blogin englanninkielisen puolen suosituimpia reseptejä.




Piiraat ovat myös helppo jälkiruokatarjottava kenttäolosuhteisiin. Tämä vadelmainen crème brûlée-piiras esimerkiksi toimii aina. 




Vai miten olisi pannacotta? Tässä raikkaampana lime-valkosuklaaversiona...









Ja tämä rosmariininen appelsiini-polentakakku käy myös gluteenittomaan herkutteluun.




Mitäs teidän vappupöydässänne siis nähdään?


_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Andalusian aurinko ja sherrymaa kutsuu!

* * * 

For English please see here

* * * 

Hola! Blogin takana on alkanut yli vapun kestävä loma - suuntana rakas Andalusian aurinko ja tuon tutun maakunnan vähän vähemmän koluttu kulma: Cadizin ja Jerezin ympäristöön levittäytyvä sherrymaa. 




Edellisestä reissusta noilla seuduilla on ehtinyt vierähtää jo muutama vuosi, mutta nyt aika (ja sydämeni) on kypsä paluulle. 





Viikkoon en aio edes miettiä kokkaamista, vaan syön tieni läpi joka ikisen (no, ehkä vain joka toisen...?) tapasbaarin. 

Mustekalaa! Ibericokinkkua! Lisää mustekalaa!








Tervetuloa matkaan Facebookin, Instagramin ja Twitterin puolella! 

Ovatko nuo seudut tuttuja jo teille? Löytyykö suosituksia ja vinkkejä?




_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!


Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Gobi pakora - intialaiset kukkakaalipakorat ja Saimaan juomatehtaan Marsalkka luomuvehnäolut


* * * 


For English please see here


* * * 

Intia on opettanut minulle kaksi asiaa: kukkakaalin syömisen ja Shah Rukh Khanin nerokkuuden. 

Ennen ensimmäistä Intian-reissuani en ymmärtänyt kummastakaan mitään. Kukkakaalin kohdalla se on tosin ymmärrettävää: näyttäähän se lääkäritietokirjasarjan sukupuolitautiosiosta peräisin olevalta opetusmateriaalilta (no mutta näyttäähän se). Bollywood-elokuvien ylitseampuva dramaattisuus ja elämää suurempien tunteiden kaoottinen esiinmarssitus taas sai minussa aikaan lähinnä migreenin. 





Intia muutti näistä molemmat. Siellä tutustuin aloo gobiin (miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin hyvää?) ja Shah Rukh Khaniin - intialaisen elokuvan megatähdistä suurimpaan. Erityisen legendaariseksi miehen esittämät hahmot ovat tulleet jopa omalleni vertoja vetävästä epäonnestaan rakkaudessa. 

Hän ei taida saada sydämensä valittua omakseen missään elokuvassa, vaan joko hän tai hänen rakastettunsa aina kuolee, saattaen käyntiin sen noin 15-minuuttisen kohtauksen, minkä vuoksi en noista elokuvista tarpeekseni saa: Shah Rukh Khanin itkun. Hänen absurdin ylinäytellyt tunteenpurkauksensa ovat niin uskomattomia, että niille löytyy Youtubesta ihan omia koosteitaan (etkö usko? Tsekkaa vaikka tämä). 

Jokasyksyisten Rakkautta ja Anarkiaa- leffafestareiden Bollywood-leffojen sarjassa intialaisseurueet saapuvat paikalle laumoittain vain nauraakseen niille. Suurimmassa leffasuosikissani, kaikista perinteisistä Bollywood-kliseistä pilkkaatekevässä Om Shanti Om - elokuvassa SRK:n (kyllä, me tosifanit kutsumme häntä noin) roolihahmo mainitsee häntä haastattelemaan saapuneelle toimittajalle, kuinka hänen elokuvansa ovat sitä suositumpia, mitä useammin hän niissä kuolee, joten nyt tekeillä olevassa hänet on kirjoitettu kuolemaan peräti yhdeksän (!) kertaa. 

Pakora (tai bhaji), eli kikhernejauhopohjaisessa taikinassa kastetut ja rapeaksi uppopaistetut kasvisfritterit ovat Intiassa suosittuja snackseja etenkin monsuuniaikaan, jolloin itsekin maassa matkustin. Kun kauan odotettu sade vihdoin repesi, olin juuri dramaattisesti eronnut (Intia näköjään tarttuu...) poikaystävästäni ja pakannut kapsäkkini keskellä yötä riksakuskin kyytiin. Minä itkin, kuski itki... ja pian itki koko Intian taivaskin. (Riksakuski tosin itki vain, koska minä olin raivoissani pakottanut hänet ajamaan yksisuuntaista katua väärään suuntaan.) 

Nämä pakorat eivät välttämättä saisi ketään kyyneliin (vaikka olisihan se ihanaa nähdä SRK:n ainakin yrittävän sitä), mutta kyllä ne vain hyviä ovat. Tarjoile vastapaistettuina, jolloin ne ovat rapeimmillaan. 




Neljälle:

Kukkakaalipakorat

1 kukkakaalinpää, samankokoisiin kukintoihin leikattuna

Pakorataikina:

2 dl gram- eli kikhernejauhoja
1 dl riisijauhoja
2 tl suolaa
2 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl jauhettua korianteria
3 tl garam masalaa
1 tl chilijauhetta
1/2 tl kurkumaa
1/2 tl ruokasoodaa
2 -2,25 dl jääkylmää (sooda)vettä

Paistamiseen: 1 l öljyä

Jos haluat kukkakaalista pehmeämpää, keitä kukintoja suolatussa vedessä muutaman minuutin ajan, mutta tämän vaiheen voi huoletta jättää välistäkin. 

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää sitten vesi kunnes koossa on paksu taikina.

Kuumenna öljy isossa (innoitetussa) kattilassa. Upota kukinnot taikinaan niin että ne ovat täysin sen peitossa. Paista muutamassa erässä kunnes kullanruskeita. 

Valuta talouspaperin päällä ja tarjoile lime-korianteridipin kanssa. 

Lime-jalapeño-korianteri-valkosipulikastike:

2 korianteripuskaa
2 jalapeñoa
2,5 limen mehu
2 valkosipulinkynttä
4 rkl öljyä
1/2 tl suolaa
2 tl sokeria

Soseuta ainekset tehosekoittimessa ja lisää tarvittaessa öljyä saavuttaaksesi halutun koostumuksen. Tarkista maku ja säädä kohdilleen suolaa ja/tai sokeria lisäämällä.

Muita kokeilemisen arvoisia dippikastikkeita ovat tsatsiki, intialainen raita tai tämä mango-chili-inkivääridippi.





Intialaisten makujen klassikkokumppani on vaalea olut ja juuri testiin saamastani Saimaan Juomatehtaan tuotepakkauksesta löytyi mm. tämä upea, jo huipputyylikkäällä ulkomuodollaan hurmannut luomuvehnäolut, jonka raikas hedelmäisyys olikin näiden lempeälle mausteisuudelle oikein toimiva kaveri. 

Muutenkin tämän lähituotantoa edustavan panimon lisäaineettomat (ja korkean kotimaisuusasteen omaavat!) tuotteet ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. 




_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!


Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Lohturuokaa itä-Euroopasta - paprikainen possupata ja Undurraga T.H. Carménère


* * * 


For English please see here


* * * 

Olen viime aikoina ihastunut itä-Euroopan keittiöihin. Ne ovat tuhtia, kotoisaa, sielua ravitsevaa lohturuokaa ja sellaiselle on viime aikoina todellakin ollut tarvetta. Yksi asia, joka yhdistää sen ja vanhan rakkauteni Espanjan, on maiden rakkaus possuun. Mikä ihan eläin se onkaan! 

Ruudun tällä puolella valmistaudutaan vauhdilla viikoloppuna alkavaan Andalusian-matkaan ja sen aikana odotettavissa oleviin iberico-orgiohin, mutta sitä ennen pistetään ilmoille tämä muutaman viikon takaisella sunnuntailounaalla nähty, Latvian-reissun inspiroima paprikainen possuherkku. 

Parhaimmat lohturuoat ovat yleensä muutamankin tunnin rakkaudella haudutuksen vaativia ponnistuksia, mutta tämä hautuu valmiiksi puolessa tunnissa. Kylkeen vielä ruskistetulla voilla ryyditettyä pottumuusia (älä säästele voissa!) ja ah. Johan näyttää maailma paremmalta paikalta. 

Samoin kuin voitaikinakuorinen kanapiiras, kirvoitti tämäkin lounasvieraissa sen kehuista kauneimman: syvän huokauksen saatteleman "tämä maistuu ihan mummolalta".





Neljälle

Paprikainen possupata:

3 isoa punaista paprikaa
1 iso sipuli, suikaloituna
4 valkosipulinkynttä, hienonnettuna
1 tl pimentónia
1 rkl tomaattipyrettä
400 gr possusuikaleita
1 prk smetanaa
1 rkl suolakurkkulientä
suolaa, pippuria
3/4 dl suolakurkkuja, n. 1/2 sentin kuutioina 
kourallinen basilikanlehtiä

muutama rkl öljyä paistamiseen

Halkaise paprikat, paahda grillivastuksen alla 275 asteessa kunnes niiden kuori on mustaa. Nosta uunista, anna jäähtyä muovipussissa kunnes ne ovat jäähtyneet käsiteltäviksi. poista kuori, soseuta niistä kaksi ja suikaloi kolmas odottamaan tarjoilua.

Kuumenna öljy padassa. Ruskista possusuikaleet ja siirrä syrjään. Lisää pataan hieman öljyä ja lisää sipuli ja valkosipuli. Kuullota kunnes sipuli on läpikuultavaa ja lisää pataan sitten pimentón ja tomaattipyre. Jatka kuullottamista muutama minuutti ja lisää sitten possusuikaleet.

Kaada pataan paprikasose, suolakurkkuliemi sekä smetana. Anna hautua kannen alla puolisen tuntia. Lisää joukkoon sitten suikaloitu paprika, suolakurkkukuutiot sekä baslikanlehdet.

Tarkista maku, suolaa ja pippuroi ja tarjoile. 




Paahdettujen paprikoiden paahteista makeutta toistaa myös Carménère- rypäle. Tällä kertaa avasimme lammasdhansakin viiniparituksesta tutun chileläistuottajan Undurragan T.H. Carménèren, jota Suomesta saa tosin vain ravintolamyynnistä. 

Kuten nimikin (Terroir Hunter) viittaa, rypäleet on valikoitu parhailta viinitiloilta ja esimerkiksi tätä viiniä on tehty vain 1050 laatikkoa. 

Kollegansa lailla viinistä löytyy paprikaisuuden lisäksi marjaisuutta, minkä ansiosta tämä keskitäteläinen viini on helppo yhdistettävä niin (paahdettua) paprikaa sisältäviin ruokiin, pataruokiin, possun ja grilliruokien kaveriksi. Sen pehmeät tanniinit pyöristävät viinin pehmeää yleisvaikutelmaa entisestään, minkä ansiosta se toimii myös mausteisempien liharuokiin ja makkaroihin/ leikkeleisiin yhdistettynä. 


_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Vincents, Riika, otto 2 - onko eka kerran voittanutta?

* * * 

For English please see here

* * * 

Olen pantannut tätä postausta ja miettinyt jopa sen kirjoittamatta jättämistä, sillä rehellisesti sanoen en oikein vieläkään tiedä, mitä tästä illasta ajatella. Alla tämänkertainen kokemus meidän molempien kulmasta. Kursivoidut kohdat seuralaisen. 

Viime keväisen Riian-matkan kiistaton kohokohta oli Vincentsin illallinen; ateria, jolta poistuin epäuskoisen liikuttuneessa onnenkuplassa jalat tuskin maata koskettaen. Blogiin kirjoitin siitä otsikolla elämäni paras illallinen. 

Tasan vuosi myöhemmin palasin toiselle kierrokselle. Vastasiko se odotuksia? Vai ylittyivätkö ne? Oliko kyseessä tälläkin kertaa kaikki aistit hurmannut, kulinaariseen euforiaan vaivuttanut Elämys isolla e:llä? Ei.

Tastingmenun hinta on 90 euroa, viinipaketti puolestaan kustantaa 55 euroa. Alkushampanjasta, leivistä, vedestä (5.50 eur/ plo) sekä kahveista koostuneet ekstrat kasvattivat loppulaskun summaa yhteensä 60 eurolla niin, että illallisen hinnaksi jäi reilut 170 euroa per henkilö.

Fiini ruoka on ihanaa.

Pitkään hiotut reseptit, rautainen ammattitaito ja rakkaus ruokaan maistuu jokaisessa suupalassa. Siihen kun vielä lisätään ammattitaitoinen salihenkilökunta ja ehdottomasti vielä sommelierin huolella valitut viinit, niin johan taivaan  portit aukeaa ja satapäinen kerubijoukkio laulaa taustalla. 

Tätä kokemusta lähdettiin hakemaan.





Kuten viime kerrallakin, pöydässä odottivat syötävät oksat. 

Vincents on ehdottomasti viihtyisä ravintola. Tarjoilijat on puettu kokomustiin poolopaitohin ja housuihin, joka tuo mieleen 60-luvun beatmestan. Miinus aurinkolasit ja tupakasta savuisan ilman. Onneksi. Vähäeleistä ja tyylikästä. Pojot tästä. 

Ikävä kyllä kanssakäyminen meidän  kanssa oli robottimaista automatiota, joka vaikutti fiilikseen ja välillä teki mieli vähän mököttää. Sitä ei oikein aina tajuakaan, kuinka suuri merkitys salihenkilökunnalla onkaan.  Loppua kohti palvelu onneksi vähän parani, joten virnuiluakin pääsimme  treenailemaan.

Entäs se ruoka ja juoma ? No olihan, ne.





Keittiö oli selvästi perillä edellisen menumme koostumuksesta, sillä  keittiön tervehdyksenä meille tuotiin eri annos kuin suurimmalle osalle muista pöytäseurueista. Muihin pöytiin tarjoiltiin meidätkin viime kerralla hurmannutta jättikokoista raetta. Mutta nyt sen tarjoilua seuratessa ja etenkin kun sen kantoi pöytään Martins Ritinsin sijaan salihenkilökunta, ensimmäisen kerran wow-efektin korvasi tunne sanasta sanaan ulkoaopetellun esityksen latteus. 

Kyllä sitä showmeininkiä meidänkin annoksesta löytyi. Ja muikunmätiä, crème fraîchea ja vaahterasiirappia. 

Ilta alkoi shampanjalla, jonka kanssa maittoi keittiön tervehdys ”Vincents cornucopia ” eli muikunmätiä ja jotain lohikalaa (lohta?) tötterössä créme fraichen ja vaahterasiirapin kanssa. 

Aivan ihana makupala, pöydän kautta kierrätettynäkin. Allekirjoittanut vähän riehaantui.




Tässä vaiheessa naapuripöydässämme toistui viime kerrallakin nähty paperipussista kaivettu tartar-annosnäytelmä. 

Meidän seuraava keittiöntervehdyksemme oli puolestaan edessämme tuleen sytytetty ja kypsennetty Rockefellerin osteri. Videota tästä löytyy blogin Twitter-feedistä

Keittiö oli kivalla tuulella, koska seuraavaksi sieltä lähetettiin osteri:  Oysters Rockefeller. Se saapui pöytään simpukankuoressa, jossa oli mukana  persiljaa, leipämurusia ja veloutéa. Samalla alkoikin sitten Vincents Show: kuoren alla oli suolaa(?) ja se sytytettiin palamaan pöydässä. Vaikuttavan näköistä, pakkohan sitä oli ihastella. 

Tämä muuten oli elämäni ensimmäinen osteri, onneksi sain sen nauttia kypsennettynä. Mereltähän se maistui, mutta jooei. 

Ei ehkä elämäni viimeinen sellainen, mutta yksi niistä harvoista. Leipämurut ja kastike oli todella herkullisia.




Sitten siirryttiin varsinaiseen menuun. Ensimmäisenä viininä lasiin kaadettiin italialaista valkoista ja oletimme meillekin olevan tulossa muihin pöytiin tarjoiltua lohta. 




Se sijaan pöytämme viereen kannettiin tryffeleitä sisältänyt kulho...




... josta raastettiin tuoretta tryffeliä myös hanhenmaksaa sisältäneen carpacciorullan päälle. Itse rulla kannettiin pöytään käytännössä jäisenä ja sitä lämmitettiin sisältäpäin tohottimella. Kokonaisuus jäi kuitenkin niin kylmäksi, etteivät sen maut juurikaan erottuneet; ei tryffeli eikä valitettavasti  foie gras'kaan. 

Viiniparitus tuntui yhä niin annokseen sopimattomalta, että koko loppuaterian ajan mietimme, olisiko se sitenkin ollut tarkoitettu sen lohiannoksen kaveriksi. 

Sitten alkoi ateria. Viinin perusteella piti tulla jotain rasvaista syötävää, mutta joko viini meni pieleen tai sitten ruoka: carpaccio, raastetun hanhenmaksan ja tryffelin kera oli kaikkea muuta kuin  rasvainen. 

Alkuruokaa ei pelastanut edes tohotin, jolla päästeltin carpacciorullan läpi, joka oli siis jäinen. Jopa tämä ruokaamatööri oli aivan ymmällään. Ei jatkoon!




Leivät ja voit olivat hyviä (ja samoja kuin edelliselläkin kerralla). Tällä kertaa leipäkorista löytynyt, leivän juuren tarinan kertova kirjelappunen oli kuitenkin illan suurimpia yllätyksiä: leipä kun leivotaan Israelista, viime reissulla tutuksi tulleelta Tishbin viinitilalta tuotuun 27-vuotiaaseen juureen. 




Seuraava pysähdys, merirapubisquen kanssa tarjoiltu, merilevääkin sisältänyt merirapu-ja lumiraputortellini oli seuralaisen mukaan koko reissun ruokaorgioiden paras annos. Erinomainen se olikin ja bisquessa oli upean syvä ja sopivasti mausteista lämpöä saanut maku. 

Joskin olisi ollut kiva, että henkilökunta olisi tajunnut tuoda ravunsaksien roskille jonkin lautasen ilman, että sitä joutui erikseen pyytämään. 

Vaan sitten ne 100 kerubia asettuivat kissatädin korvanjuureen. Raputortellinit paksulla rapukastikkeella (vai keitolla, bisque se kumminkin oli)  oli taivas. Jopa siinä määrin, että olin valmis kosimaan annosta. Ja kosinkin. Statuksemme on sillä saralla edelleen avoin, mutta tästä annoksesta näen edelleen unta. Ja viinikin on kutsuttu häihin. 

Yksi parhaista annoksista mitä ikinä olen syönyt.




Viinisuositus oli onnistunut.




Äyriäislinjalla jatkettiin - seuraavaksi vuorossa olivat norjalaiset käsinsukelletut kampasimpukat kukkakaalipyreellä, rapealla pancetalla ja veloutella, jonka maksimaalista hyödyntämistä silmälläpitäen olisimme arvostaneet lusikkaa. 

Ateria jatkui merellisillä mainingeilla: norjalaiset käsinkalastetut kampasimpukat tarjoiltiin kukkakaalipyreen ja -kastikkeen kera. Annos oli maittava, mutta kerubit sai lepäillä tämän annoksen ajan. Kampasimpukka on maultaan niin herkkä, että kukkakaali jyräsi annoksen tähden kuusnolla.




Loimerin Grüner Veltliner on jo entuudestaan yksi vanhoista suosikeistani ja toimi tässäkin kohtaa. 




Tässä vaiheessa pöydän viereen ilmaantui (jo viime kerralta tuttu) Kyöpelivuoren lailla savuava kärry, josta tarjoiltiin väliraikastusta matchalla hunnutetun bergamottisorbettitikkarin muodossa. Videota tämänkin valmistuksesta blogin Twitter-feedissä

Seuraavaksi viereemme tuotiin kärry, jonka päällä oli savuava pannu. Sillä pannulla valmistettiin meille sorbettitikkari bergamotista ja ananaksesta antigrillaten eli nestemäisen typen avulla valmistetiin makuaistin puhdistaja. 

Homma meni vähän pieleen, toinen tikkari ei oikein ottanut onnistuakseen. Toinen yritys ei myöskään mennyt ihan putkeen, mutta molemmat saimme syötävämme ja se oli ihanan raikas ja valmisti suun seuraavalle herkulle.




Pääruoka oli paahdettua hanhea. Lautaselta löytyi hanhen lisäksi sen rippeistä prässätty punaviinikastike. Illan tähtiannos, jota chileläinen Casa Del Bosquen Pinot Noir täydensi kauniisti. 


Tässä tulee oodini hanhelle. Hanhi confitoituna ja paahdettuna oli ihanaa. Kyllä, kerubit on paikalla. Annoksen punaviinikastike oli nektaria suulle siinä missä sielullekin. Ehdottomasti illan toiseksi paras annos. 

Liha oli mureaa, lisukkeet yllätyksellisiä - mm. siitakesientä mutta niin toisiinsa sopivia. 

Ja se viini. Ah.




Ennen jälkiruokaa joka ikiseen muuhun pöytään meitä lukuunottamatta tarjoiltiin esijälkiruoka; jonkinlainen pöydässä grillattu marenki/vaahtokarkkiasia. Miksi sitä ei meille tuotu, en tiedä. Oliko meidän jälkiruokaviinimme jotenkin erityisen poikkeuksellista, jota muille ei vastaavasti tarjoiltu? En tiedä. Pitäisikö ihmisen edes joutua pohtimaan tällaisia asioita? En tiedä tuotakaan. 

Ihan järkyttävän hyvää se viini joka tapauksessa oli. 

Toinen meitä hämmentänyt asia oli autokyyti, jota meille jostain syystä tarjottiin neljän eri työntekijän voimin. Lopulta otimme sen vastaan ihan vain, koska siitä kieltäytyminenkään ei näköjään johtanut mihinkään. 

Kuiskiva sommalier tulee pöytämme viereen. Mukana pullollinen ranskalaista jälkiruokaviiniä, jota sai ostaa vain kontillisen kerrallaan. Sitä kuulemma tarjoillaan vain parhaille asiakkaille. Ja olipa se hyvää. Niin tolkuttoman hyvää. 

Nautintoa vaan latisti esijälkiruoka, jota emme saaneet. Voihan olla, että meille tarjoiltiin tämä harvinainen viini sen sijaan, mutkun kaikki muutkin sai sellaisen kivan valkoisen pallon tikussa, joka tohotettiin sitten siinä  pöydän vieressä syöntikuntoon. Epäilimme sen olleen vaahtokarkki. Voi sitä pettymyksen määrää, kerubitkin vähän loukkaantuivat.




Jälkiruoka oli innovatiivinen, esteettinen ja makujen ja tekstuurien puolesta toimiva yhdistelmä kaffirlimeä, keksimurua ja geelimäistä hyytelöä ja marjasorbettia. 

Jälkiruokana saimme nauttia sitten paratiisin omenan. Annos oli kuin kuvaelma yksinäisestä omenasta metsässä. Vincentsin suklaista oli tehty maaperä, joukossa oli mm. hunajakennosta tehtyjä keksejä. Omena oli hyytelöityä jotain ihanaa, sisällä oli valkoista jotain ihanaa. Kerubeja ilmaantui paikalle, mutta vain muutama tällä kertaa. 




Kysyttäessä kahvista, otimme molemmat espressot, mutta jostain syystä ne tarjoiltiin samantien jo ennen jälkiruokaviinin kanssa tarjoiltua jälkiruokaa niin, että suklaatarjoilun saapuessa ne oli juotu jo kauan aikaa sitten. 


Aterian kanssa söimme myös leipää joiden jauhot on Israelista. Voita tarjoiltiin kolme sorttia, kaikki paikan päällä tehtyjä, tietenkin. Kahvit tuotiin ennen jälkkäriä ja suklaita - sitä ihmettelimme kovasti. Lopuksi meille tarjoiltiin lähes väkisin kyyti hotellille eli senkin puitteissa riitti ihmeteltävää.

Ruokailu kustansi yhdeltä henkilöltä n. 173 euroa. 

Summa on (etenkin Latvian mittakaavassa) valtava, joten silloin odotan kaiken toimivan moitteettomasti. Haluan, että salihenkilökunta luo minuun kontaktin alusta lähtien.

Virheet on inhimillisiä mutta tällä summalla en niitä tahdo kokea. Omasta mielestäni meille niitä tapahtui kaksi: carpaccio ja viini sekä sorbettigate. Tai kolme, jos se esijälkkäri lasketaan mukaan.

Vesi kahdelta henkilöltä maksoi 11 euroa. Yksitoista euroa ! Siis vesi ! Toivon todellakin, että sen on kivestä puristanut joukkio neitsyitä, koska muuten en löydä tuolle sumalle oikeutusta. 

Tarjoilu toimi moitteettomasti. Vesilasi täyttyi automaattisesti. Laittalle tippunut servetti vaihdettiin sekunnissa uuteen. Lautaset ilmestyivät pöytään ajallaan ja lähtivät pesuun huomaamattomasti. 

Kaikki oli ajoitettu kohdilleen. 

Saimme vielä pikkulaatikot mukaan, joissa luulimme olevan suklaata. Niistä löytyi luomumurokeksejä. Parmesaanilla. Ne oli tuhottoman juustoisia ja hyviä.

Oliko päivällinen rahansa väärti? Ei. Menisinkö uudemman kerran? Menisin. Mielummin jonkun toisen rahalla, tosin.




Kontrasti edellisen illallsien jälkeiseen euforiaan oli selvä. Olimme molemmat hiljaa ja hämillämme. Mitä juuri tapahtui? Miksi se ei tuntunut... no, paremmalta?

Vincents on epäilemättä yhä maan paras ravintola ja teknisessä toteutuksessaan ihan omaa luokkaansa. Tämän kerran kokemus jäi kuitenkin kauas ensimmäisestä. Oliko vika meissä vai ravintolassa? Onko viime aikoina tullut syötyä liian hyvin niin että vaikutuksen tekemiseen vaadittasiin jo ihan kohtuuttomia? Tuskinpa. 

Vaikka ruoka pääsääntöisesti oli moitteettomasti toteutettua, vaatii illallinen tämäntasoisessa ravintolassa onnistuakseen myös muiden osa-alueiden sujuvuuden (Suomen hintatasoon suhteutettuna puhutaan kuitenkin lähemmäs tonnin illallisesta). Ja kyllä se yllätyksellisyys ja elämyksellisyys on yksi suuri osa tätä. Samoin on myös salihenkilökunnan roolin kanssa.

Unohtaa ei myöskään voi, että kaltaiseni ihmiset matkustavat tällaisiin ravintoloihin juuri niiden keittiömestareiden; minun elämäni rocktähtien vuoksi. Tottakai heidän tapaamisensa vie kokemuksen ihan toiselle tasolle. 

Menisinkö kolmannen kerran? Varmasti. Mutta omalla rahalla? En varmaankaan. 





PS. Sen edellisen kerran raportin löydät täältä.

_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This