Hangon makaronitehtaalla ahneella on pastainen loppu

Suomen kesä on ihana. Mutta on se myös valitettavan lyhyt. Ja ikävän ennalta-arvaamaton. Lämpötilaennätyksiä rikkovia, viikkoja kestävät helle-aaallot ovat ohi ennenkuin niitä lupailleiden lööppien muste on ehtinyt kuivuakaan. Rannalle bikineissä lähtiessään harmittelee jo valmiiksi kun ei ole tullut otettua villatakkina mukaan. Tiedättehän, kaiken varalta. Aamulla töihin lähtiessään ei koskaan uskalla ennakoida, kahlataanko kotiin kahdeksan tuntia myöhemmin hirmumyrskyssä vai auringonpaisteessa.

Niinpä kesällä on tapimus saattaa suomalaiset pienoiseen psykoosiin. On ehdittävä kokea, nähdä, matkustaa ja muistaa niin paljon kuin vain ehtii noihin viikkoihin puristaa. Kesätapahtumia, teemapäiviä ja festivaaleja löytyisi vaikka joka päivälle.

En minäkään siltä takaraivossa kirkuvalta ja kulttuurinharrastamiseen puskevalta psykoosinpoikaselta ole säästynyt. Sen siivittämänä Kasvissyöjän ja Tsatsikimestari kanssa pakkasimme auton ja nappasimme kainaloon vielä lähipiirin uusimman tulokkaan: nelikuukautisen bichon frisén Roccon. En kerro, mistä koira on nimensä saanut. Mutta en myöskään kiellä, etteikö se tulisi eräästä italialaisesta aikuisviihdetähdestä. Sillä Sipuli- blogin matkaraportin innostamana suunta otettiin alati aurinkoiseen Hankoon ja Hangon makaronitehtaalle.

Ajatus roadtripistä otettiin vastaan innolla. Joskin suomen kielen monivivahteisuus ei ollut tähän ihan syytön. "Macaronitehdas! Saako sokerihumalassa ajaa?" Selittäessäni että kyse oli makaronista ihan kotoisasti k:lla, oli seurue siinä luulossa, että ruokabloggari oli ihan oikeasti mennyt Italia-huuruissaan järjestämään kierroksen pastatehtaalla.

Vaikka pasta täällä onkin omaa tuotantoa, on Hangon makaronitehdas kuitenkin ennenkaikkea ravintola. Ja vallan mainio sellainen onkin.

Ensiluokkaisen ja asialleomistautuneella intohimolla tehtaillun pastan lisäksi on ravintola erikoistunut laatuviineihin ja shampanjaan. Tarkkasilmäisimmille tulikin jo varmaan selväksi, minkä shampanjan kanssa täällä erityisesti yhteistyötä tehdään... Ja mikäs siinä - harvemmin tuota keltaista kultaa laseittain saa, joten lounas potkaistiin alkuun varsin juhlavissa tunnelmissa.



Alkuruokalistalta kiinnostusta herätti monikin asia, mutta pöytään päätyi Carpacciota sekä Vitello Tonnatoa - tuota kenkämaan klassikkoa.  Carpaccio oli erinomaista. Vitello Tonnato myös, joskin sen alkusasetelmat olivat hieman epäsuotuisat: kaappi-italialainen Tsatsikimestari kun tekee parasta tonnatoa, mitä olen koskaan syönyt. Tämän tonnaton etikkainen ärhäkkyys leikkasi kyllä tonnikalan öljyisyyden läpi, mutta sellaisella hieman liiallisella intensiteetillä, että kakkoseksi se jäi. Top kakkoseen pääsyhän ei toki ole mitenkään huono asia. Paitsi lätkän MM- kisoissa.

Pääruokien kohdalla tilanne menikin jännittäväksi. Kumpikaan kun ei seuralaisista juurikaan hiilareilla hulluttele. Neuvottomana minä sitten yritin pastalistaa selata ja valintoja tehdä. Jotka ihan oikeasti tuntuivat elämää suuremmilta. Listan antimet kuulostivat yksinkertaisesti niiiiiiiiiiiiin hyviltä että epätoivon hiki alkoi jo puskea pintaan.

Siinä vaiheessa kun aloin jo järkeillä Hangon olevan kahden tunnin ajomatkan päässä, joten tänne ei tulisi kovin pian tultua uudestaan, joten nyt olisi parempi antaumuksella nauttia tästä tilaisuudesta vaikka se sitten tarkoittaisikin kolmen eri pasta-annoksen satsia tuli pelastus ravintolan ihanan palvalualttiin henkilökunnan muodossa.

Kaikista pasta-annoksista on lapsille saatavissa puolikas annos, jonka he tarjoituivat tekemään myös minulle. Saatoin melkein kuulla, kuinka pilvet halkesivat päästäen läpi pilvettömältä taivaalta auringonsäteiden kehystämän ja Hallelujaa luukuttavan taivaallisen torvisoittokunnan.

Niinpä sain kuin sainkin eteeni Fungin, Agnellon ja Makkarapastan.

Fungi ("aromikas kermainen suppilovahvero-tattipasta") oli jo tuoksultaan niin aromikasta että sai Kasvisyöjän kaihoisasti annosta silmäilemään. Onnistunut, lempeä annos. Itse olisin tosin saattanut lorauttaa annokseen tipan tai kaksi tryffeliöljyä antamaan sienille vielä enemmän syvyyttä.

Seuraavaksi odotukset olivatkin korkealla, sillä vuorossa oli paikan suosituin pasta Agnello ("Basilika-valkosipuliöljyssä marinoitua karitsanfilettä"). Myös tähän olisin ehkä kaivannut enemmän ytyä (vika on mitä ilmeisemmin makuaistissani, joka vain on tottunut voimakkaampiin makuihin ) ja valkosipulisuutta. Basilika ei annoksessa myöskään kovin paljoa maistunut, mutta jokaisessa pöydässä ruokailijaa tervehtivät yrttiruukut tarjosivat tähän oivallisen ensiavun. Annoksen lammas sen sijaan oli niin mehukasta, ettei paremmasta väliä.

Itsetehdystä ja paikallisia raaka-aineita ja tuottajia suosivasta meiningistä huolimatta oli lammas länsirannikon laatutarjonnan sijaan uusi-seelantilaista. Tämä ravintolapäällikön mukaan siksi, että vaikka laadultaan suomalainen vastaisi vaatimuksia, ei se saatavuudeltaan ja hinnaltaan siihen pysty. Harmi. Joskaan valitettavasti ei ensimmäinen kerta kun vastaavaa kuulen. Kyllähän minä tiesin, että suomalainen ruoka on kallista, mutta tuo on jo absurdia. On halvempaa lennättää tavaraa kirjaimellisesti toiselta puolen planeettaa kuin ostaa sitä muutaman kilometrin päästä? Eikö tuolle ole todellakaan mitään tehtävissä?

Mutta se pasta... Itse pelkään tykkääväni pastasta juuri sen verran ylikypsänä, että se saisi omanarvontuntoisen italialaisen raivon partaalle. Tämän annoksen bucatini sen sijaan sai minut lupaamaan tapojeni parantamista. Bucatini  on lempipastaani ja se täällä itsetehty ja juuri täydellisyyteen keitetty, täydellisen purutuntuman omaava pullea putki oli... no, täydellistä.

Henkilökohtainen suosikkini oli kuitenkin vasta tulossa. Olen jo aikaisemminkin heittäytynyt runolliseksi rakkaudestani makkaraan ja keväällä yritin jopa päästä mukaan loppuunmyydylle makkarantekokurssille. Niinpä listan Makkarapasta ("Talossa tehtyä maalaismakkaraa miedosti chilillä höystetyllä tomaattikastikkeella") ei voinut olla päätymättä lautaselleni. Ja hyvä niin. Itse olisin varmaan kaivannut kastikkeeseen hieman enemmän chiliä, mutta se makkara oli juuri niin rustiikkisen rakkauttapursuavaa kuin olla voi. Fenkoli antoi sille odottamattoman ja sen ihan uudelle tasolle nostavan purskauksen.

Ja nälkähän tässä vaiheessa ei toki ollut... Mutta kun ei tätä Helsingistäkään saa (liiketilaa kuulemma etsitään!) ja tänne kuitenkin on se kahden tunnin ajomatka ja harmittamaanhan se jäisi ja kolme on kuitenkin pariton numero (näin rationaalisissa kantimissa tekosyyt tässä vaiheessa alkoivat jo olla)...

Ahneella on pastainen loppu...

... niin pitihän sitä  tasapuolisuuden nimissä maistaa vielä jotain kalaakin. Eikö niin? Joten Frutti ("Sinisimpukoita ja mustekalaa haudutettuna sahrami-hummeriliemessä") toimitti sitten jälkiruokani virkaa. Ja varsin ansiokkaasti se homman kotiin hoitikin.Tämäkään annos ei uinut kastikkeessa, mutta hummeriliemessä (itsetehtyä!) oli niin paljon makua ja syvyyttä, että oma äyriäisliemeni jää tälle ihan apupojaksi. 

Jäätelö täällä ei ole itsetehtyä, vaan tulee kouvolalaiselta Caminitolta. Erinomaista jäätelöä se tosin on ja tuo minttu sen sijaan tulee ihan omasta puutarhasta. Itse tyydyin limoncelloon - sillähän täytyy olla jotain ruoansulatusta edistäviä superfood-vaikutuksia...?

Hangon sataman vanhoihin makasiineihin rakennetun ravintolan sistustus on rento mutta tunnelmallinen. Ainut asia mille emme juurikaan lämmenneet, oli musiikki, joka oli hieman liian Teatterin terassin alkuiltamainen. Jokin tunnelmallisempi, viipyilevämpi (ja mahdollisesti italialaisempi) olisi istunut lauantalounaalle paremmin. Toki on olemassa toinenkin vaihtoehto: minusta on tullut vanha pieru.

Asiakaspalvelusta on mainittava ihan erikseen: Sitä nimittäin on. Ja paljon . Hymyn kanssa.

Pasta-annosten hinnat huitelevat vähän alle parissakympissä. Pastaa saa myös ostettua kotiin, mutta ei se halpaa  ole. Itselleni lähti kotiinviemisiksi bucatinia (juuri tehtyä - ei pasta juuri tuoreempaa voisi ollakaan!), joka kustansi 6 €/ annos. Ei sen parempaa kyllä Helsingistäkään saa. Oma lounaani aperititiivi-shampanjalla, kahdella pasta-annoksella, isolla viinillä ja digestiivi-limoncellolla teki tilin 72 euroa köyhemmäksi. Mutta oliko se sen arvoista? No oli. Ei tarvinnut Virginia Woolfin murehtia: ajatus juoksi kirkkaana kuin tunturipuro ja rakkauttakin oli vaikka muille jakaa!