torstai 27. kesäkuuta 2013

Lounaalla El Chorrossa

Kaiken tuon El Chorron ulkoilmassa reippailun jälkeen jalkoja särki (olisiko kannattanut varautua oikein varustein?), suuta kuivasi (olisiko kannattanut tuoda mukana enemmän vettä?), ihoa kuumotti (olisiko kannattanut lisätä sitä aurinkorasvaa?) ja vatsassakin kurni. Oli siis aika hiljentää jälkiviisauden itsenpintaiset äänet lounaalla. 

Siihen ei El Chorron luonnonpuisto ei siihen tarjoa montaa vaihtoehtoa. On Refuge, kiipeilijäklubi joka ulkona sijaitsevalla liitutaulullaan mainosti päivän erikoisuutena mojitoa. Sitten on ihan El Chorron aseman vieressä sijaitseva pieni asemabaari, jossa abuela (isoäiti) pyörittelee hampurilaisten ja täytettyjen patonkien lisäksi mm. kotitekoisia chorizoja. Hurmaava, vähäeleisellä tavallaan tuokin. Sitten on jyrkänteenreunalta avautuvien huikaisevien maisemien äärellä tasapainotteleva La Garganta, vanhaa vuoristoparantolaa muistuttava idyllinen hotelli-ravintola.






Myönnän olleeni alkuun hieman skeptinen. Jos kilpailu on edellämainitun kaltaista, onko ravintolalla edes tarvetta tsempata? Vai olisiko kyseessä paremmuuttaan täynnä oleva teennäinen ja kuitenkin hommat vähän vasemmalla kädellä hoitava paikka? Väärässä olin, onneksi.

Ei tämä mitenkään poikkeuksellisen erinomainen ole, mutta näkymiä ihastellessani vilvoittavan viininköynnöskatoksen alla,  Herasmiehen hymyillessä pöydän toisella puolen, lämpimän tuulen hyväillessä ihoa ja viileän viinin virkistessä mieltä eivät asiat juuri paremmin olisi voineet olla. 





Ruoka oli laadukasta, mutta konstailematonta ja ympäröivän seudun raaka-aineita ja perinteitä kunnioittavaa. Alkuun otimme paikallisia leikkeleitä, kasvistempuraa sillä ihanalla paikallisella ruokohunajalla sekä morcillaa, täkäläistä verimakkaraa,  paahdetun kurpitsan kanssa. 






Tempurat eivät olleet ihan onnistuneita. Emme osanneet päättää, oliko niissä myös juustoa, vai oliko taikina vain yksinkertaisesti niin paksua, ettei se ollut ehtinyt kypsyä läpeensä. Tempuralle ominainen keveys ja rapsakkuus siitä kuitenkin puuttui. Leikkeleet sen sijaan olivat onnistuneita ja paahtuneen kurpitsan (kanelilla ryyditetty?) makeus tasapainotti morcillan maanläheisyyttä. Lopputulos oli lohdullinen kuin äidin syli!

Nälkähän ei tuon satsin jälkeen olisi todellakaan ollut. Myös Herrasmies yrittää nykyään (niin) hienovaraisesti (kuin vain osaa) huomauttaa, että "eikö siinä blogissakin mainita ettei ihan kaikkea tarvitse kokeilla yhden aterian aikana...?" Mutta kun ne pääruoatkin näyttivät niin hyviltä! Possunkylkeä serranokinkulla, kanipataa appelsiinilla, porsaanpotkaa... Lopulta - epäilemättä alhaalla laaksossa laiduntavien vuohien määkimisen innoittamana - päädyin uuheen. Joka oli juuri sopivan rasvaista, mehevää ja suussasulavaa. Lisukeperunat olivat  espanjalaiseen tapaan hienoinen pettymys - ne kun olisivat voineet olla vuohesta tihkuneen rasvan päältä rapeiksi kypsyttämiä...




Aterian jälkeen olo oli juuri niin autuas kuin tuollaisen päivän päätteeksi vain olla saattaa. Vieläkin paremmaksi kaikki olisi muuttunut, jos olisimme voineet vetäytyä viettämään siestaa hotellin uima-altaan näkymien ääreen...mutta kotimatka ja oma uima-allas kutsuivat.




4 kommenttia :

  1. mahtavia herkkuja. Voi kun tota morcillaa sais täältäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Andrew Zimmernin Bizarre Foods-ohjelmassa kovasti ylistettiin oululaista veripalttua :-) (Samaisessa ohjelmassa tosin kerrottiin myös toisesta paikallisesta perinneruoasta: hylkeestä...!)

      Poista
  2. Ihanan näköinen lounaspaikka:-)

    VastaaPoista