Andalusian Auringossa: Ravintola Faro: viiniä, ruokaa ja hyvää elämää

Marsaana Communicationsin kutsuessa minut nauttimaan Quantum Beveragesin järjestämästä, Pierre Sparrin viinitalon Alsace-viinitastingistä ja sen kylkeen rakennetusta erikoismenusta Ruoholahdessa sijaitsevassa ravintola Farossa oli sisäinen talent-tuomaristoni mielipiteissään jakaantunut. Viini= hyvä, alsacelainen viini =vielä parempi, mutta se Faro. Olen siellä muutamaan otteeseen kuluneiden vuosien aikana käynyt eikä se ole koskaan ruoallaan hyvää makua suuhun jättänyt.

Sinänsä hienolla (vaikkakin tietysti sen keskusta-aterioitsijan silmiin syrjäisellä) sijainnilla varustettu ravintola on kuitenkin (taas) vaihtanut omistajaa ja illan menu kuulosti niin lupaavalta että jatkoon meni.

Ja onneksi noin - paikka lunasti paikkansa sydämessäni ja tänne haluan palata ihan varmasti uudestaankin.

You're going to Hollywood!!!

Ihan tavallinen tiistai-iltahan tästä käyntiin on lähdössä...

Niin sijainti vilkkaalla (ja Jätkäsaaren kasvaessa) alati laajenevalla asutusalueella kuin loistavat liikenneyhteydet (tulevaa länsimetroakin silmälläpitäen) lupaavat hyvää, joten toivottavasti asiakkaat tänne löytävät. Sana onkin jo kiirinyt ja pikkujuhlakausi näyttääkin kuulemma varsin vilkkaalta.

Puitteet ovat viihtyisät ja tyylikkäät vaikka ravintola halutaankin pitää matalan kynnyksen paikkana, jonne voi piipahtaa vaikka lasilliselle. Tarjolla on myös brunssia, jonka ainakin Sillä Sipuli- blogi (kuinkas muutenkaan!) on jo ehtinyt testaamaan.

Lasiseinät tarjoavat ympäri vuoden tunnelmalliset näkymät Ruoholahden kanavalle, joita voi ihastella (sään salliessa) myös terassilla.

Mietimmekin pöydässämme sitä henkistä kynnystä, joka ihmisillä on ravintolassa syömisen suhteen. Miksi esimerkiksi ketjuravintolaan on niin helppo mennä, vaikka se keskuskeittiöstä puolivalmisteena tuotune bulkkineen on hinta-laatu-suhteeltaan kaikkea muuta kuin edullinen? Eivätkä ne mitenkään erityisen halpojakaan ole - samalla rahalla syö niin paljon paremmin muualla!

Matalaa kynnystä pidetään myös viinilistalla ja useimpia viinejä saa laseittain.

Hauskoista pussukoista löytyi ihanaa, siemenillä ryyditettyä näkkileipää. Muuten leipä tulee keittiön kapasiteetin rajoittamana Kannistolta, mutta niin tämä kuin tuo ihana mallasleipäkin olivat omaa tuotantoa.

Aloitimme illan näillä veijareilla. One nousi suosikiksemme hienon runsaalla ja kukkaisella tuoksullaan, mutta olisi hyötynyt hieman kylmemmästä tarjoilulämpötilasta.

Sitten vuorossa olivat kuohuvat. Tätä pelkästään Chardonnaystä tehtyä Crémant d'Alsacea tehdään vain noin 20 000 pulloa vuodessa. Se hurmasi hienovaraisilla kuplillaan myös Blanc de Blancseihin yleensä hieman nihkeästi suhtautuvan Chardonnay-avertikon (lue: allekirjoittaneen). Non dosage-viinin kaikki makeus tulee ainoastaan rypäleen omista sokereista. Tämä johtaa varsin kuivaan lopputulokseen, mutta ei liian kuivaan: se vakuutti myös illallisseuralaisena toimineen Kissabloggarin. Kyllä se vieläkin haluaa anarkiasta ja punk-aatteistaan kiinni pitää, mutta ei vain yhtä paljon kuin pullollisesta tätä...!

Pinot Blancista, Pinot Noirista ja Pinot Auxerroisista tehty cremant olikin sitten jo tyypillisempi, rotevampi kuohuva. Hyvä ryhdikkyys!

Ja sitten ruokaan!

Keittiömestari Ville Rainio oli suunnitellut menun Pierre Sparrin valikoiduille viineille ja voi kuinka me tykättiinkin!

Ihan kaikkia salaisuuksia ei meillekään kerrottu, mutta keittiön tervehdyksessä oli ainakin rapeaa lehtikaalia ja tattipölyä (?). Hienostuneen lakritsaisuuden alkuperä ei selvinnyt, mutta onko sillä väliäkään? Upea annos. Maut ja tekstuurit niin kohdallaan kuten annoksissa kautta linjan.

Itse menun aloitti tämä niinikään tekstuureilla leikittelevä kaunokainen, joka sisälsi mm. talviomenaa kolmella lailla. Suositusviini toimi moitteettomasti.

Tämä mausteinen leipä hurmasi muffinsimaisuudellaan ja briossisuudellaan. No breadshaming over here (kiitos Mikolle uudesta termistä)! Myös sen kanssa tarjotussa kurpitsavoissa oli upeasti makua.

Nieriäannos oli kaunis ja tasapainoinen. Sen kanssa tarjottiinkin punaista ("olkaa anarkisteja! Rikkokaa totuttuja rajoja!" kehoitti viinitalon edustaja) ja Pinot Noir osoittautui (taas kerran) hienoksi valinnaksi suolaheinäpyreen ja piparjuurikastikkeen kaltaisille hapokkaan suolaisille mauille.

Sama anarkia jatkui seuraavassakin ruokalajissa: viiriäisen kanssa tarjottiinkin valkoista. Eikä Riesling huono valinta ollutkaan. Tämä annos oli jotain ihan pö-ker-ryt-tä-vän hyvää. Viiriäinen oli jätetty sisältä rohkean punaiseksi - joidenkin makuun vähän liiankin ra'aksi. Mutta myös ne jotkut kalusivat antaumuksella sormin linnusta viimeisetkin rippeet.

(Vieläkin kun mietin annoksen metsäsienten tuomaa syvää maanläheisyyttä, kastikkeen kuohkeaa täyteläisyyttä, viiriäisen lihaisuutta ja perunakeon rapeutta... en voi kuin huokaista onnesta.)