* * *
For English please see here
* * *
Edellisessä kirjoituksessa pohdin erikoisruokavalioita ja sitä, onko niillä mässäily mennyt itseriittoisuudessaan jo liian pitkälle. Siitä virinnyt keskustelu sai minut ja monet muut pohtimaan ilmiötä varsin monelta kantilta.
Myös minun ja ruoan rakkaussuhteen tiellä on ollut monenlaisia haasteita ja rajoitteita. Suurin osa niistä juurikin ihan omaa tuotosta.
Kasvoin pikkukaupungissa Napapiirillä, jonka kulinaarinen ilmapiiri formatiivisina vuosinani oli lievästi sanottuna rajoittunut. Vaikeasta lapsesta kasvoi vähintäänkin yhtä vaikea teini-ikäinen, joten tiedostavana taidelukiolaisena kävin läpi asiaankuuluvan ranskalaisilla taide-elokuvilla elävän kasvisyöjävaiheen.
Sittemmin sairastuin syömishäiriöön, jonka aikana ruoka oli se välttämätön paha eikä todellakaan tehty nautittavaksi. Höyrytettyjä porkkanasuikaleita (vaikka lähempi tutkiskelu paljasti, että niissäkin oli noin neljä hiilaria) oli lupa syödä vain juuri sen verran, että jaksoi kolmen tunnin treenit pyörtymättä.
Tuolloinen elämäntyyli rajoitti myös sosiaalisia suhteitani: kavereita ei voinut tavata eikä missään syödä, kun ei voinut koskaan olla täysin varma siitä, onko muiden tekemässä ruoassa jotain siltä loputtomalta kiellettyjen aineiden listalta.
Eipä silti, nähtyäni minut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eivät ystäväni edes suostuneet lähtemään minun kanssa minnekään, kun näytin heidän mielestään niin kauhealta. Ja miten minä tuon tulkitsin? Kateudeksi rautaista itsehillintääni kohtaan.
Sisareni puolestaan (hienovaraisuus kulkee meillä geeneissä...) kommentoivat jossain vaiheessa minun näyttävän keskitysleirivangilta. Ja mitä tein minä? Onnittelin itseäni. (Niinkuin kuka tahansa tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen ihminen...)
Myöhemmin yritin vielä sinnikkäästi pitää kosheria. Oy vey. Ei ihan helpoin ratkaisu, jos lempiruokasi maailmassa ovat possu ja äyriäiset.
En ole tuolle ehdottomuudelle immuuni siis ollut minäkään. Koska olen luonteeltani nollasta sataan innostuva ja kaiken täysillä tekevä suorittaja, rohkenen epäillä, että tulen tuon ehdottomuuden suhteen tekemään töitä itseni kanssa vielä pitkään. Vaikeasta lapsesta vaikean teini-iän kautta vaikeaan aikuisuuteen.
Ehkä juuri siksi karsastan koko ilmiötä? Koska en uskalla luottaa siihen, etteikö se ruokavalion tarkkailu tälläkin kertaa käsistä lipeäisi ja mukanaan veisi? Koska siinä vaiheessa, kun ruoasta tulee (huonolla tavalla) kaiken keskipiste, katoaa elämästä niin suuri ilo?
Toisaalta, onhan tässä pakostakin joutunut pohtimaan myös tätä nykyistä elämääni, jossa ruoka on jo bloggauksen kautta melkoisessa keskiössä.
Onko suhteeni ruokaan siis terve vieläkään? Onko tämä vain samanlaista pakojuoksua, tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan? Helposti se ruokafiilistelykin voi lipsahtaa itseriittoiseksi överihifistelyksi, jolla niitä persoonallisuuden puutteita yritetään paikata.
Joko olette nähneet Yle Areenasta löytyvän Hulluna ruokaan- dokumentin? Se sai toden teolla miettimään, missä vaiheessa innostus muuttuu vain inhottavaksi; missä vaiheessa se aterian ympärille kaiken nähneitä kulinaristikonkareita stimuloimaan koottu performanssi muuttuu itse hyvin valmistettua ruokaa tärkeämmäksi elämyksenlähteeksi.
Isän ruokia muistelen lapsuudesta lämmöllä vieläkin ja jostain sieltä se rakkaus ruokaan on jonnekin alitajuntaan onnistunut juurtumaan. Ensimmäisen reseptivihkoni olen aloittanut noin yhdeksänvuotiaana. Tämänkin reseptin ensivaiheet löytyvät sieltä - pyöreällä käsialalla, sydämenmuotoisilla i:n pisteillä koristeltuna. Ajan saatossa on tosin kauran määrä reseptiversioissa tasaisesti kasvanut suhteessa siihen vihattuun valkoiseen vehnään...
Kasvoin pikkukaupungissa Napapiirillä, jonka kulinaarinen ilmapiiri formatiivisina vuosinani oli lievästi sanottuna rajoittunut. Vaikeasta lapsesta kasvoi vähintäänkin yhtä vaikea teini-ikäinen, joten tiedostavana taidelukiolaisena kävin läpi asiaankuuluvan ranskalaisilla taide-elokuvilla elävän kasvisyöjävaiheen.
Sittemmin sairastuin syömishäiriöön, jonka aikana ruoka oli se välttämätön paha eikä todellakaan tehty nautittavaksi. Höyrytettyjä porkkanasuikaleita (vaikka lähempi tutkiskelu paljasti, että niissäkin oli noin neljä hiilaria) oli lupa syödä vain juuri sen verran, että jaksoi kolmen tunnin treenit pyörtymättä.
Tuolloinen elämäntyyli rajoitti myös sosiaalisia suhteitani: kavereita ei voinut tavata eikä missään syödä, kun ei voinut koskaan olla täysin varma siitä, onko muiden tekemässä ruoassa jotain siltä loputtomalta kiellettyjen aineiden listalta.
Eipä silti, nähtyäni minut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eivät ystäväni edes suostuneet lähtemään minun kanssa minnekään, kun näytin heidän mielestään niin kauhealta. Ja miten minä tuon tulkitsin? Kateudeksi rautaista itsehillintääni kohtaan.
Sisareni puolestaan (hienovaraisuus kulkee meillä geeneissä...) kommentoivat jossain vaiheessa minun näyttävän keskitysleirivangilta. Ja mitä tein minä? Onnittelin itseäni. (Niinkuin kuka tahansa tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen ihminen...)
Myöhemmin yritin vielä sinnikkäästi pitää kosheria. Oy vey. Ei ihan helpoin ratkaisu, jos lempiruokasi maailmassa ovat possu ja äyriäiset.
En ole tuolle ehdottomuudelle immuuni siis ollut minäkään. Koska olen luonteeltani nollasta sataan innostuva ja kaiken täysillä tekevä suorittaja, rohkenen epäillä, että tulen tuon ehdottomuuden suhteen tekemään töitä itseni kanssa vielä pitkään. Vaikeasta lapsesta vaikean teini-iän kautta vaikeaan aikuisuuteen.
Ehkä juuri siksi karsastan koko ilmiötä? Koska en uskalla luottaa siihen, etteikö se ruokavalion tarkkailu tälläkin kertaa käsistä lipeäisi ja mukanaan veisi? Koska siinä vaiheessa, kun ruoasta tulee (huonolla tavalla) kaiken keskipiste, katoaa elämästä niin suuri ilo?
Toisaalta, onhan tässä pakostakin joutunut pohtimaan myös tätä nykyistä elämääni, jossa ruoka on jo bloggauksen kautta melkoisessa keskiössä.
Onko suhteeni ruokaan siis terve vieläkään? Onko tämä vain samanlaista pakojuoksua, tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan? Helposti se ruokafiilistelykin voi lipsahtaa itseriittoiseksi överihifistelyksi, jolla niitä persoonallisuuden puutteita yritetään paikata.
Joko olette nähneet Yle Areenasta löytyvän Hulluna ruokaan- dokumentin? Se sai toden teolla miettimään, missä vaiheessa innostus muuttuu vain inhottavaksi; missä vaiheessa se aterian ympärille kaiken nähneitä kulinaristikonkareita stimuloimaan koottu performanssi muuttuu itse hyvin valmistettua ruokaa tärkeämmäksi elämyksenlähteeksi.
Isän ruokia muistelen lapsuudesta lämmöllä vieläkin ja jostain sieltä se rakkaus ruokaan on jonnekin alitajuntaan onnistunut juurtumaan. Ensimmäisen reseptivihkoni olen aloittanut noin yhdeksänvuotiaana. Tämänkin reseptin ensivaiheet löytyvät sieltä - pyöreällä käsialalla, sydämenmuotoisilla i:n pisteillä koristeltuna. Ajan saatossa on tosin kauran määrä reseptiversioissa tasaisesti kasvanut suhteessa siihen vihattuun valkoiseen vehnään...
2 reikäleipää
25 g hiivaa
1/2 l maitoa tai vettä
1 rkl siirappia tai hunajaa
1/2 dl öljyä
2.5 dl kaurahiutaleita
1/2 rkl suolaa
2.5 dl kaurajauhoja (hienoksi jauhettuja kaurahiutaleita)
5- 6 dl vehnäjauhoja
Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen ja sekoita joukkoon hunaja tai siirapppi. Anna levätä hetken ja lisää sitten öljy, kaurahiutaleet ja suola. Lisää sitten kaurajauhot ja vehnäjauhot kunnes taikina irtoaa käsistä. Anna kohota noin tunnin kunnes taikina on turvonnut kaksinkertaiseksi.
Ja taikina kahtia ja työstä ne jauhotetulla työtasolla kimmoisaksi taikinaksi. Taputtele ne pellin päällä pyöreiksi limpuiksi ja litistä käsillä hieman matalemmiksi. Leikkaa keskelle juomalasilla reikä ja pistele haarukalla viivat, niin että leipä jakaantuu kuuteen osaan. Anna kohota puolisen tuntia peitettynä.
Voitele maidolla (tai halutessasi maidon ja hunajan/ siirapin sekoituksella). Ripottele halutessasi päälle vielä kaurahiutaleita ja paista 225 asteessa 20- 25 minuuttia, kunnes pinta on kauniin kullanruskea.
Sitten vielä höyryävän leivän päälle voita ja kylmä lasi maitoa. Ja jopas on maailma taas vähän parempi paikka!
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
Kaunis leipä, tulee mieleen oma lapsuus ja kakko! Kakko on melkein ainoa mitä kaipaan satakunnasta ja se oikea resepti on vielä hakusessa. Taidan kokeilla reseptiäsi.
VastaaPoistaLukiessani kirjoitustasi, päässäni pyöri tuhat asiaa, mutta nyt en tiedä mistä alottaisin kommentoinnin! Aijon etsiä käsiini Areenalta dokkarin, kiitos vinkistä.
Ruoasta on tullut hieman erikoinen ilmiö. Ruoka on nykyään niin seksikästä, ettei oikein tiedä millaisen suhteen siihen solmisi, jotta suhde olisi terveellinen ja tasapainoinen. Televisio on täynnä ruokaohjelmia, ruokamainoksia ja samaan aikaan moni voi huonosti juurikin ruoan (itsensä) vuoksi. Itse olen neljän lapsen jälkeen painoni kanssa huippulukemissa ja ruoka maistuu hyvällä ja joskus huonolla omallatunnolla. Nuorempana pudotin painoa 40 kg ja silloin suhde ruokaan oli tai eihän sitä edes ollut! Nyt nautin elämästä "kurvieni" kanssa ja sitten kun alkaa ahdistamaan, aloitan hoikemman Kardashian-dieetin :D
Kunhan itsellä on hyvä olla - ei meidän kaikkien tarvitse missään nimessä Kate Mosslta. Enkä minä ole yhtään niin varma että Kate Mossinkaan on terveellistä olla Kate Moss - pidemmällä tähtäimellä veikkaan sen röökistä, kokaiinista ja vodkasta koostuvan ruokavalion kostautuvan jopa hänen kohdallaan :-)
PoistaKakkohan on sellainen litteämpi, ei kovinkaan kuohkea leipä? Sitä lähelle pääsee, mitä enemmän kauraa reseptissä käyttää! Tuo leipä on kyllä etenkin uunista juuri tulleena niin hyvää: kerralla se menee ihan joka kerta... :-)
Tuo ruoka on kyllä ilmiönä (kuten edellisen postauksen kommentointi ja siitä virinnyt omienkin pohdintojen rönsyily osoittaa) varsin monitahoinen ja intohimoja herättävä. Etenkin näin bloggarina sitä joutuu miettimään niin monelta kantilta Onko sitä tarpeeksi hyvä? Monipuolinen? Ajassa kiinni? Mitä enemmän, mitä vähemmän?
Toisaalta (kuten silloin aikaisemminkin mietittiin!), ehkä meidän blogienkin tehtävänä on olla juuri omanlaisiaan ja jokaista upeaa, uniikkia kirjoittajaansa kuvastavaa? Sen verran kirjava on tuo blogosfääri että jokaiselle sieltä jotain löytyy. Kun vain olisi enemmän aikaa niihin laajemminkin tutustua...!
Hei just hyvää pohdintaa ruuasta ja syömishäiriön seurauksista! Olen miettinyt itse ihan samoja juttuja... Nytkin surffailin Indiedaysin ruokasivulla hakemassa syömisfiilistä, kun mikään ei maistu. Väkisin tulee mietittyä, onko parempi ylipäätään syödä "jotain" vai pitäisikö vaan yrittää syödä väkisin viisaasti ja terveellisesti.
VastaaPoista- nannakoo
selviytymistarina.wordpress.com
tiedän tunteen. Muutaman kerran kun syömishäiriö itselläkin palasi niin sitä viimein oppi tajuamaan että se fyysinen puoli siinä on vain todellakin yksi puoli - siellä henkisellä puolella se jää (ehkä ainiaaksi?) väijymään.
PoistaItseni kohdalla opin ainakin jotenkin, mitkä tekijät ja elämäntilanteet sen laukaisevat, mutta ehkä sitä ei täysin päihitä koskaan? Olen hävittänyt esimerkiksi kaikki tuona aikana otetut kuvat koska niihin törmätessäni huomasin aina kuitenkin ajattelevani, kuinka paljon yhä haluaisin siltä näyttää.
Voimavaroja se söi kuitenkin sen verran että ehkä sitten ihan laiskuuttani en usko että saisin koko elämäni enää valjastettua palvelemaan pelkästään tuota tarkoitusta.
Ihan ehdottomasti nykyistä (kaikesta huolimatta paljon onnellisempaa) tilannetta on myös auttanut rakkaus - se että on olemassa ihminen, joka ihan oikeasti tykkääkin musta ja jopa (mun nykyään paljon isommasta!) pyllystä :-)
Katsoimme tuon ruokadokkarin muutama päivä sitten. Aika moni asia kuulosti tutulta ja vähän hävettävänkin huvittavalta. Mieheni totesikin jälleen kerran "Maailmanloppu on lähellä, kun kokit ovat sankareita. Rooman valtakuntakin tuhoutui siinä vaiheessa kun alettiin kilpailla kenellä on parhaat kokit palveluksessa (tai orjina)."
VastaaPoistaRuokabloggaajista jää helposti kuva, että he syövät todella monimutkaisesti toteutettavia, kalliista raaka-aineista tuntikausia rakennettuja annoksia. Minullekin jotkut tutut ovat todenneet, että syömme aina "niin hienosti ja kalliisti", vaikka ruoat pääasiallisesti ovat nopeasti ja helposti toteutettavia ja useimmiten annokset ovat hinnaltaan muutaman euron luokkaa. Ei sitä nopeasti ja edullisesti tehtyä ruokaa tarvitse kuitenkaan lätkäistä rumaksi kasaksi lautaselle (vaikka sitäkin sattuu, niitä ei vain dokumentoida...). Toki ruoka on varmaan monen mielestä elämässäni jollainlailla vääränlaisessa keskiössä, mutta otan ilon irti siitä mistä sen saa ja ruoastahan saa aika lailla iloa omaan ja muidenkin elämään.
Sama juttu. Kaveripiiristäkin olen kuullut etteivät edes kehtaa yrittää mun reseptejä kun "ovat kuitenkin niin vaikeita" ja "vaativat niin monimutkaisia aineksia". No eipäs. Ihan kotikokkihan tässä on itsekin! Ja nimenomaanhan yritän ihmisiä innostaa susimaan noita halvempia ruhonosia: niiden kilohinta jää todella alhaiseksi ja hyvää niistä saa. Ja niin suuri ilo se ruoka on että haluan sitä jakaa: niin oman pöytäni ääressä kuin blogissakin. Ja koska sielua ja silmiäkin on ravittava, niin kyllä minäkin siihen kauneuteen pyrin :-)
PoistaHienoa kun tuot esille tätä taustaa! Saman asian kanssa kamppailevat lukevat varmasti mielellään selviytymistarinoita ja pohdintoja omasta suhteesta ruokaan ja terveyteen. Itse katselen asiaa juuri sieltä toisesta päästä. Painonhallinnan ja kolesteroliarvojen kanssa kamppailevana olen todennut ettei minulle sovi pohtia liikaa mikä on kielletty. Mieluummin etsin mikä herkku on terveellistä ja suositeltavaa. Jos kolesterolille hyväksi oleva herkullinen ruokalaji jää vakikäyttöön, voittaa terveys ja hyvä mieli.
VastaaPoistaOi <3 väliin mietin, että kuinka paljon sitä on suotavaa jakaa, mutta tiedänm yös, että nykyään niin kovin monet näitä asioita joutuvat pohtimaan. Kyllä se ihminen on niin rakennettu, että mitä enemmän ja vahvemmin itseltään jotain kieltää, sitä todennäköisemmin niihin myös repsahtaa. Kiitos kauniista sanoistasi ja siitä, että olet mukanamme!
PoistaEn tajua, miksi OpenID ei mulla toimi... Noo, osaan onneksi kirjoittaa nimeni. ;)
VastaaPoistaBloggaamisessa, laihuudessa/hoikkuudessa ja rallin ajamisessa on sama hassu puoli, että niistä tehdään helposti kiiltokuvamaisia kateuden aiheita. Ekassa ja vikassa asiassa vieläpä kuvitellaan käytettävän paljon rahaa. Onhan noita inhorealismiblogejakin, mutta itse pidän enemmän niistä, missä kirjoitetaan oikeasta elämästä, mutta tavallaan paketoidaan se kauniiksi. Kaivetaan siitä tavallisesta se pieni ihana esille. Vähän sama, kuin ruoka-annos. Perunamuussi nousee paljon houkuttelevammaksi, kun se laitetaan kauniille lautaselle, päälle joku heinä ja rinnalle kaunis servetti. Noin verrattuna siihen kolmen litran kattilaan Orthexin sinisellä muovikauhalla.
Siitä tässä mun syömisessä nykyisin on kysymys. En kaipaa yhtään sitä luukasaa, missä majailin, enkä mitään muutakaan siitä ajasta, kun ruualla piti kikkailla. Ainut parannus kehossani olisi se, että pysyisin näissä rasvoissa, mutta haluaisin paremman kunnon ja lisää voimaa. Ihan siksi, että ne helpottaisivat arkea. Järki toimii ja haluaisin syödä hyvin, mitään vaan ei välillä uppoa. Kyse juurikin tuosta, mistä Andalusiana kirjoitit, mutta voi kun saisi jotenkin järjellä kehon toimimaan! Toisinaan ne heinä ja servetti auttavat, joskus eivät.
- nannakoo
selviytymistarina.wordpress.com
voi sinua <3 kiitos kun olet lukenut ja ajatellut. minäkin ajattelen sinua. uskon niin siihenhyvin syömisen kokonaisvaltaisuuteen ja (luoja tietää että olenkin tehnyt tämän niin hyvin) olen haalinut kuvaustarvikevarastot täyteen kauniita astioita joiden esiinkaivaminen jo saa hymistelemään.
PoistaUskomattoman kauniin Suolaa ja Hunajaa-blogin vähintäänkin uskomattoman kauniinpi Jonna tuossa taannoin huomauttikin, että kauniista astioista kaikki maistuu paremmalta, joten ei ihmisen vähempään kannata ryhtyäkään.
Nyt jos koskaan minulle on tärkeää jakaa sitä iloa, jota hyvän ruoan laittaminen minussa aikaan saa: niin sellaisen luodessa kuin sitä syödessä rakkaiden ihmisten kanssa. Niiltä kauniilta astioilta, tietenkin :-)
Silloin sitä aina muistaaihan pakostakin, mistä siinä on kyse: rakkaudella valmistetusta ruoasta, joka vain muuttuu sitä rakkaammaksi, mitä enemmän sitä tekemisen iloa saa jakaa. Sielun, silmien, sydämen ja vatsan ruokkimista x Ja hei, olet aina tervetullut meidän pöytämme ääreen. Voin kertoa, että toisinaan keittiöstä löytyy niin äkäinen kokki että ei siinä uskalla syömättä olla laisinkaan x