Katkeransuloinen paluu Andalusian aurinkoon

* * * 

For English please see here

* * * 

Edellisestä Andalusianreissustani on liki kolme vuotta. 

Mihin nämä vuodet ovat oikein menneet? 

Koneen lähestyessä Malagan kenttää ovat tunteeni ristiriitaiset. Lennon aikana tekemieni varovaisten arvioiden mukaan nyt alkamassa oleva reissu on varmaan lähellä jo kolmattakymmentä. Täällä viettämieni vuosien aikana tästä maakunnasta tuli toinen kotini ja rakas pakopaikkani. 

Mutta nuo vuodet merkitsivät myös toista tärkeää ajanjaksoa: elämää, jonka jaoin Herrasmiehen kanssa. Hän minut tähän alueeseen tutustutti. Juuri hänen kanssaan tehtyjen tutkimusretkien kautta rakastuin Andalusiaan, sen ainutlaatuiseen kulttuuriin ja sen rikkaaseen historiaan.

Koneen laskeutuessa vatsaa nipistää. Vielä näiden vuosien jälkeenkin. 

Kuinka monta kertaa olenkaan tällä kentällä ollut! Niihin on mahtunut niin odotettuja jälleennäkemisiä kuin katkeria kyyneltentäyteisiä hyvästejä. Ja se yksi hiljaisuuden vallassa kentälle vienyt ajomatka, jonka tiesin olevan se viimeinen. 

Tällä kertaa kentällä eivät tervehdi tutut kasvot. Tällä kertaa olen täysin yksin. 

Matkalla lentokentältä Cadiziin muistot vyöryvät mieleen. Niin moni asia on pysynyt ihan samana. El Higueron ei ole vieläkään vaihtanut jättimäistä kadunvarsikylttiään ja vuosia ulkona seistyään sen värit ovat haalistuneet niin, etten jaksa uskoa papujen keskellä kelluvan yksinäisen chorizoviipaleen houkuttelevan ravintolaan sen perusteella vierailulle ketään. Tuolla asuvat vanhat tutut, tuosta käännyttäisiin meille. Kas - hiustensiirtoklinikka on sentään vaihtanut mainoskasvonsa!

Perillä Cadizissa odottaa täysin vieras kaupunki. En tunne täältä ketään; en tiedä, missä mikäkin paikka on. Nin paljon kuin olen Andalusian aurinkoon kaivannut, tunnen itseni yhtäkkiä kovin haavoittuvaiseksi. Olen vieras. Minulla ei ole mitään oman elämän, tuttavapiirin ja oman kodin tuomaa tuttuutta ja  turvaa, vaan tunnen olevani ihan paljas. Samaan aikaan tunnen tarkkailevani tätä kaikkea ympärilleni pystyttämän suojamuurin takaa. 

Ihan kuin en edes oikeasti olisi täällä. 

Ensimmäistä kertaa en herää jokaiseen aamuun omasta kodistani; omasta sängystäni vaan hotellista, ventovieraiden ihmisten nurkissa. Aamuöisestä lennosta väsyneenä menin aina suoraan nukkumaan, herätäkseni vain muutaman tunnin päästä ikkunaverhojen läpi makuuhuoneeseen tunkeutuvaan, uima-altaasta heijastuvien auringonsäteiden kimallukseen. Muistan vieläkin, kuinka onnellinen aina herätessäni olin: kuinka olin aurinkoa ja tätä kaikkea kaivannut.

Ilmakin tuoksui ihan eriltä. Siinä oli aurinkoa, puhdistusaineita, kukkia, häivähdys hajuvettä, aurinkorasvaa, pihagrillistä kantautuvaa tuoksua... siinä oli lupaus. Siinä oli iloa. 

Nyt tunnen oloni vain väsyneeksi. Ja surulliseksi. 

Yritykseni löytää churroja päättyy käsiään levittelevän myyjän päänpyörittelyyn. No mas. Viimeiset on juuri myyty. Saan tervetulleen muistutuksen: kyllä täälläkin elämässä rytmi on. Minä vain olen pudonnut senkin ulkopuolelle.

Ilta alkaa hämärtyä. Jotain olisi syötäväkin. Pöytä yhdelle ei vain houkuttele. Vedän huivia tiukemmin ympärilleni. Tajuan etten ole pakatessani tullut edes tarkistaneeksi sääennustetta. 

Ainahan täällä paistoi aurinko! 

Katedraalin suojissa pojat pelaavat jalkapalloa. Huudot ja maalista seuraavat riemunkiljahdukset kaikuvat kiviseinistä samanlaisena kuin kaikkialla maailmassa. Ravintolat alkavat täyttyä. Perheistä, pariskunnista, ystäväporukoista. Kaikilla on joku. 

Luovutan, nappaan kahvilasta mukaani bocadillon  ja päätän vain mennä nukkumaan. 

Aamulla herään kaksi tuntia ennen herätyskelloani. Jo ennen silmien avaamista tunnen auringon odottavan. Sisälläni kuplii. "Olen tullut takaisin", kuiskaan itselleni. 

Etsin kahvilan ja tilaan aamiaisen vuosien jälkeen kangertelevalla espanjallani, johon väkisin sekoittuu jostain syystä myös muutama hepreankielinen sana. Täyttä hepreaa ne ovat ihmisille täälläkin. 

Kadut ovat vielä tyhjät muun kaupungin vasta heräillessä raukeasti uuteen päivään. Katedraali näyttää päivänvalossa vieläkin vaikuttavammalta - tuonne pitää vielä päästä.

Lopulta löydän myös lehtikioskin, jossa myydään englantilaisia sanomalehtiä.  

Alan taas päästä sisään elämään.

Vetäydyn pikkukujan reunustalta löytyvän tapasravintolan terassille. Vaikka tarjoilijat kuinka yrittävät vetää aurinkovarjoja lounaalle saapuvien ihmisten suojaksi, löytävät auringon ilkikurisesti häikäisevät säteet jostain aina  pienen raon. Annan periksi sanomalehden lukemisen suhteen ja tilaan toisen lasin viiniä. Sen pöytään kiikuttava tarjoilija nauraa minun saaneen jo väriä. Huomaan nauravani takaisin. 

Pistän puhelimen pois, taittelen sanomalehden laukkuuni, suljen silmäni ja annan auringon lämmittää kasvojani. Hymy hiipii huulilleni ja jää siihen. 

Antaa värin tulla. 

Lounaan jälkeen kävelen takaisin hotellille rantakatua pitkin. Pysähdyn ja vedän keuhkot täyteen tuota tuttua tuoksua. Ilma on sakeanaan meren suolaisuutta ja auringon lämmittämää katukivetystä. Lämpöä ja valoa. Odotusta ja iloa. 

Hengitän syvään ja nautin. Nyt löytyvät jo sanatkin. Ahora estoy feliz. Nyt olen onnellinen. 

Matkani on vasta alussa. Ja tästä kulmasta Andalusiaa tulee ihan vain minun omani. 

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?

      

TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!