perjantai 6. toukokuuta 2016

Katkeransuloinen paluu Andalusian aurinkoon

* * * 


* * * 

Edellisestä Andalusianreissustani on liki kolme vuotta. 

Mihin nämä vuodet ovat oikein menneet? 




Koneen lähestyessä Malagan kenttää ovat tunteeni ristiriitaiset. Lennon aikana tekemieni varovaisten arvioiden mukaan nyt alkamassa oleva reissu on varmaan lähellä jo kolmattakymmentä. Täällä viettämieni vuosien aikana tästä maakunnasta tuli toinen kotini ja rakas pakopaikkani. 

Mutta nuo vuodet merkitsivät myös toista tärkeää ajanjaksoa: elämää, jonka jaoin Herrasmiehen kanssa. Hän minut tähän alueeseen tutustutti. Juuri hänen kanssaan tehtyjen tutkimusretkien kautta rakastuin Andalusiaan, sen ainutlaatuiseen kulttuuriin ja sen rikkaaseen historiaan.




Koneen laskeutuessa vatsaa nipistää. Vielä näiden vuosien jälkeenkin

Kuinka monta kertaa olenkaan tällä kentällä ollut! Niihin on mahtunut niin odotettuja jälleennäkemisiä kuin katkeria kyyneltentäyteisiä hyvästejä. Ja se yksi hiljaisuuden vallassa kentälle vienyt ajomatka, jonka tiesin olevan se viimeinen. 

Tällä kertaa kentällä eivät tervehdi tutut kasvot. Tällä kertaa olen täysin yksin. 

Matkalla lentokentältä Cadiziin muistot vyöryvät mieleen. Niin moni asia on pysynyt ihan samana. El Higueron ei ole vieläkään vaihtanut jättimäistä kadunvarsikylttiään ja vuosia ulkona seistyään sen värit ovat haalistuneet niin, etten jaksa uskoa papujen keskellä kelluvan yksinäisen chorizoviipaleen houkuttelevan ravintolaan sen perusteella vierailulle ketään. Tuolla asuvat vanhat tutut, tuosta käännyttäisiin meille. Kas - hiustensiirtoklinikka on sentään vaihtanut mainoskasvonsa!




Perillä Cadizissa odottaa täysin vieras kaupunki. En tunne täältä ketään; en tiedä, missä mikäkin paikka on. Nin paljon kuin olen Andalusian aurinkoon kaivannut, tunnen itseni yhtäkkiä kovin haavoittuvaiseksi. Olen vieras. Minulla ei ole mitään oman elämän, tuttavapiirin ja oman kodin tuomaa tuttuutta ja  turvaa, vaan tunnen olevani ihan paljas. Samaan aikaan tunnen tarkkailevani tätä kaikkea ympärilleni pystyttämän suojamuurin takaa. 

Ihan kuin en edes oikeasti olisi täällä. 




Ensimmäistä kertaa en herää jokaiseen aamuun omasta kodistani; omasta sängystäni vaan hotellista, ventovieraiden ihmisten nurkissa. Aamuöisestä lennosta väsyneenä menin aina suoraan nukkumaan, herätäkseni vain muutaman tunnin päästä ikkunaverhojen läpi makuuhuoneeseen tunkeutuvaan, uima-altaasta heijastuvien auringonsäteiden kimallukseen. Muistan vieläkin, kuinka onnellinen aina herätessäni olin: kuinka olin aurinkoa ja tätä kaikkea kaivannut.

Ilmakin tuoksui ihan eriltä. Siinä oli aurinkoa, puhdistusaineita, kukkia, häivähdys hajuvettä, aurinkorasvaa, pihagrillistä kantautuvaa tuoksua... siinä oli lupaus. Siinä oli iloa. 

Nyt tunnen oloni vain väsyneeksi. Ja surulliseksi. 

Yritykseni löytää churroja päättyy käsiään levittelevän myyjän päänpyörittelyyn. No mas. Viimeiset on juuri myyty. Saan tervetulleen muistutuksen: kyllä täälläkin elämässä rytmi on. Minä vain olen pudonnut senkin ulkopuolelle.




Ilta alkaa hämärtyä. Jotain olisi syötäväkin. Pöytä yhdelle ei vain houkuttele. Vedän huivia tiukemmin ympärilleni. Tajuan etten ole pakatessani tullut edes tarkistaneeksi sääennustetta. 

Ainahan täällä paistoi aurinko! 




Katedraalin suojissa pojat pelaavat jalkapalloa. Huudot ja maalista seuraavat riemunkiljahdukset kaikuvat kiviseinistä samanlaisena kuin kaikkialla maailmassa. Ravintolat alkavat täyttyä. Perheistä, pariskunnista, ystäväporukoista. Kaikilla on joku. 

Luovutan, nappaan kahvilasta mukaani bocadillon  ja päätän vain mennä nukkumaan. 




Aamulla herään kaksi tuntia ennen herätyskelloani. Jo ennen silmien avaamista tunnen auringon odottavan. Sisälläni kuplii. "Olen tullut takaisin", kuiskaan itselleni. 

Etsin kahvilan ja tilaan aamiaisen vuosien jälkeen kangertelevalla espanjallani, johon väkisin sekoittuu jostain syystä myös muutama hepreankielinen sana. Täyttä hepreaa ne ovat ihmisille täälläkin. 




Kadut ovat vielä tyhjät muun kaupungin vasta heräillessä raukeasti uuteen päivään. Katedraali näyttää päivänvalossa vieläkin vaikuttavammalta - tuonne pitää vielä päästä.

Lopulta löydän myös lehtikioskin, jossa myydään englantilaisia sanomalehtiä.  

Alan taas päästä sisään elämään.




Vetäydyn pikkukujan reunustalta löytyvän tapasravintolan terassille. Vaikka tarjoilijat kuinka yrittävät vetää aurinkovarjoja lounaalle saapuvien ihmisten suojaksi, löytävät auringon ilkikurisesti häikäisevät säteet jostain aina  pienen raon. Annan periksi sanomalehden lukemisen suhteen ja tilaan toisen lasin viiniä. Sen pöytään kiikuttava tarjoilija nauraa minun saaneen jo väriä. Huomaan nauravani takaisin. 

Pistän puhelimen pois, taittelen sanomalehden laukkuuni, suljen silmäni ja annan auringon lämmittää kasvojani. Hymy hiipii huulilleni ja jää siihen. 

Antaa värin tulla. 




Lounaan jälkeen kävelen takaisin hotellille rantakatua pitkin. Pysähdyn ja vedän keuhkot täyteen tuota tuttua tuoksua. Ilma on sakeanaan meren suolaisuutta ja auringon lämmittämää katukivetystä. Lämpöä ja valoa. Odotusta ja iloa. 




Hengitän syvään ja nautin. Nyt löytyvät jo sanatkin. Ahora estoy feliz. Nyt olen onnellinen. 

Matkani on vasta alussa. Ja tästä kulmasta Andalusiaa tulee ihan vain minun omani. 




_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

26 kommenttia :

  1. Oi miten ihana postaus mi querida. Voin kuvitella miltä tuntui kun viimeksi omi niin erilaista. Mutta löysit auringon ja lämmön ja tunnelman, ja takuulla hyvää ruokaakin. Espanja on kyllä ihana, eka kertani siellä oli 8-vuotiaana ja rakastuin;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. reissu oli hyvä enkä olisi millään malttanut palata takaisin. Ihan yhtä ihana se Andalusia oli kuin muistinkin... ellei jopa ihanampi <3

      Poista
  2. Nauti Erja, elämä odottaa sinua hymyillen <3

    VastaaPoista
  3. Mikä jännityskertomus, odotan lisää... Samalla mieleni lensi Barcelonaan vuosituhannen vaihteeseen, jokseenkin samanlaisia kokemuksia siltä elämänajalta. Asuin siis siellä 1999-2001. Pitänee joskus raottaa sitä verhoa, jos rioja virtaa tai sherryä saman pöydän ääressä siemaillaan. Mun elämä asettui paikoilleen vasta viime vuosina ja hei...mä olen jo yli nelikymppinen, eli have fun vielä ennen sitä kohtalokasta kohtaamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos sinnekin muru <3 kohtalon kutsua odotellessa...

      Poista
  4. Olipas haikea vuodatus, tuli tippa silmänurkkaan ja pala nousi kurkkuun. Haikeus onkin hyvä hukuttaa lasilliseen viiniä ja samalla tulee tarve istua hetki hiljaa, kunnes kohtaus menee ohi, jos on mennäkseen. Paluu johonkin menneeseen kouraisee syvältä, jos jäljellä ei ole kuin raamit ja muistot, hyvät ja huonot, paikasta joka oli joskus toinen kotini. Mutta minkä sitä tunteilleen voi, sillä olen vain ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voiton puolelle kuitenkin päästiin :-) nyt on uuden elämän, uusien tutkimusretkien ja uusien muistojen aika x

      Poista
  5. Tätä lukiessa tuli elävästi mieleen Arno Kotron runo:

    ovelia ovat muistot
    kummasti koteloituvat
    outoihin paikkoihin

    viattoman näköinen levy tuo tykö
    kokonaisen vuodenajan

    kaupungistakin olet piirtänyt
    uuden kartan

    tuossa kadunkulmassa annoit puhelinnumerosi
    tuolla kahvila jossa tapasin vanhempasi

    tuossa taksitolppa jolla ymmärsimme että

    emme enää ymmärrä

    sama maisema joka joskus
    liittoutui kanssamme

    on nyt asettunut minua vastaan

    sitä on todellakin vaihtanut kaupunkia rakas

    Palasit kaupunkiin, jonka kartan olitte yhdessä piirtäneet. Nyt pitää piirtää oma karttasi, joka on sinun karttasi ilman Häntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä sen todella on huomannut, kuinka kaupungeista tulee sydänsurujen sotatantereita... nytkin lähdin karkuun yhestä ja päädyin toiseen.

      mutta omaa karttaa tuli piirrettyä ja Cadiziin rakastuttua <3

      Poista
  6. Varmasti tunteikkaita kokemuksia. Nyt oli kyllä sellainen esipuhe tästä matkasta, että odotan innolla seuraavia postauksia, joita toivottavasti on tulossa. Täytyi ihan tarkistaa Cadizin sijainti Andalusian kartalta, jos sen joskus mahduttaisi matkan varrelle. Aurinko, churrot ja viini - kyllä kelpaisi. Eiköhän niitä löydy myös Espanjan vastakkaiselta kulmalta, minne pääsen paikkoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cadiz hurmasi isosti. Jännä huomata, että jos on andalusialaisilla vahva identiteetti, nin niin on kyllä Cadizin provinssin asukkaillakin ihan omansa. Kun puheeksi tuli entinen elämäni ja talo Benalmadenan lähellä sain yhdeltäkin vain huvittuneen alentuvan kommentin "missäs maassa se on?".

      Poista
  7. En pysty samaistumaan kirjoittajan asemaan, mutta silti jotenkin pystyn olemaan hetkessä mukana. Näkökulma on ollut varmasti tällä reissulla erilainen kuin muihin, olet tavallaan ollut alkuun sivustakatsojana. Mutta lopulta löydät tarinaan sisään, ja tästä vasta seikkailuisi Andalucian auringossa toden teolla alkaa! Blogin nimi on edelleen huippu, elämäntilanne vaan toinen :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos <3 ihan uudella tavalla maakuntaa tuli tutkailtua mutta onneksi meidän yhteinen tarinamme on vielä kaukana nähdystä. Niin se taas yllätti monipuolisuudellaan!

      Poista
  8. Ihana postaus! Sitä oikein jäi odottamaan mitä seuraavaksi!

    On huimaa huomata miten vuodet vaan vierivät. Vaikka tuntuu siltä, että jokin matka on ollut ihan äskettäin, kunnes tajuaa että siitä onkin jo 10 vuotta. Ettei voikaan ehkä ihan olla jonkun paikan asiantuntija.

    Kaipaisin tuollaiseen samoilufiilikseen, johon on Suomessa vähän vaikea päästä. Täältä kun uupuvat nuo vanhat talot ja mukulakiviset kujat, sekä kaiken byrokratian takia katukeittiöt ja -myyjät. Niin hyvässä kuin pahassakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on suorastaan pelottavaa: vuodet kiitävät ohi niin nopeatsi ja sitä ihan hämmästyy yrittäessään miettiä, mitä niihin sai mahtumaan. Lisää epäonnistumisia, lisää särkyneitä sydämiä.

      Tuo samoilufiilis on kyllä yksi niitä asioita, jotka maailmalle ja uusille kulmille reissuun vetävät aina uudestaan <3

      Poista
  9. Olipa koskettava ja tunteellinen tarina! Tykkäsin tosi paljon ja samaistuin täysin noihin fiiliksiin vanhasta tutusta kaupungista, joka vaikuttaakin erilaiselta kauan odotetun jälleenäkemisen merkeissä. Onneksi lämmin aurinko lopulta alkoi paistamaan, niin sään suhteen kuin ajatuksissakin. :) Ihana Andalucia!

    Titta / IKILOMALLA

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se ihana. Kyllä se rakkaus paikkaan reissun aikanavain vahvistui <3

      Poista
  10. Hieno tarina ja tunnistettavia tunteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suuresti. Ehkä tästä on apua ja tukea jollekin toisellekin; ehkä tämä rohkaisee jotain muutakin rakkauden rämeikössä suunnistamiseen :-)

      Poista
  11. Voi että, tekisi mieli postata monta sydämenkuvaa! Kiitos tästä tarinasta. Mulla on ihan samanlainen fiilis, kun olen pari kertaa käynyt Briteissä opiskelijavaihtokaupungissani, jossa koin melkoista ihmissuhdedraamaa. Mutta vuosien myötä tunteet ovat muuttuneet suloiseksi nostalgiaksi. On kiitollinen, että sai elää kaiken sen, koska se muokkasi olennaisella tavalla minua minuksi. Ja sulla on vieläpä muistojesi näyttämönä noin upea kaupunki ja auringonpaiste, ei Britannian kolea tuuli ja vihmova sade. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä sitä draamaa ja sydänsurua on koettu siellä Brittien tuulessakin :-) Ja Intian monsuunissa... Mutta kyllä tuossa auringon valossa ja lämmössä on jotain, joka sitä sydäntä paikkaa ihan eri lailla <3

      Poista
  12. Samankaltaisia tunteita olen kokenut jopa Helsingissä; tuo oli meidän paikkamme, täällä olimme yhdessä... Enää ne eivät tuntuneet omilta. Kunnes ajan myötä otin osan taas omikseni ja tein uusistakin paikoista omia alueitani, joissa jatkoin omaa tarinaani.

    Onneksi löysit ikioman Andalusiasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tiedän tunteen. kovin on kivikkoinen polku tuon oman elämän rakentaminen... onneksi toisinaan sitä löytää ihan itse ihan uusia paikkoja ja kokemuksia <3

      Poista