Missä vaiheessa puolensa pitää valita - voiko matkabloggaaja koskaan olla vain sivustakatsoja?

* * * 

For English please see here

* * * 

Palasin Länsirannalta Israelin puolelle vähintääkin yhtä ristiriitaisissa tunnelmissa kuin olin sieltä lähtenytkin. 

Tämä itä-Jerusalemin puolelta löytyvä kannanotto kertoo, kuinka tulehtuneessa tilanteessa alueella nyt eletään. Niin kertoi myös välikohtaus, jota väsyneenä ja vihaisena Jerusalemin keskustaan menevää raitiovaunua odottaessani kadun toiselta puolen todistin vartijoiden pysäyttäessä palestiinalaisen ohikulkijan henkilöllisyyden tarkistusta ja etsintää varten. 

Niin Israelin kuin Länsirannan puolella poliisien, rajavartijoiden ja muun turvallisuushenkilöstön läsnäolo on ennenäkemätön, eikä ihme, onhan sitä myös Israelin puolella tehtyjen iskujen yleisyys. 

Palestiinalaisten tilanne on tukahduttava, eikä tilanteeseen ole ratkaisua löytäneet minua viisammaatkaan ihmiset. Mutta mitä he voivat tehdä? Mitä keinoja heillä on jäljellä? Ei Israel miehitystä ilman mitään vastarintaa tai niin sisäistä kuin ulkoista painostusta tule lopettamaan?

Selvää kuitenkin on, ettei puukotusten tai itsemurhapommittajien väkivaltaisuus hyödytä ketään. Noilla toimilla he vain pelaavat Israelin pussiin vahvistaen sen käsitystä siitä, että kaikkien palestiinalaisten tehtävänä on vain tuhota heidät. 

Eivät noiden muutamien kymmenien ihmisten iskut läheskään koko palestiinalaiskansankaan tukea kuitenkaa nauti. Tekijät siinä helpolla pääsevät: heidät ammutaan eikä heidän tarvitse elää sen kanssa, että heidän tekojensa seurauksena tilanne jälkeen jääville muuttuu koko ajan vain kireämmäksi. 

"Nuoriahan he ovat", puuskahti yksi tuttavani. "Eivät he tiedä mitä he tekevät. Kunpa ei olisi noita tahoja jotka heitä sitten ylistävät sankareina ja marttyyreinä", hän huokaisi.

"Mitä poliittista siinä muka on?", tuhahti toinen. "Sehän on vain itsemurha, jota heidän ei itse tarvinnut tehdä". 

Miksi siis matkustaa konfliktialueelle? Oppiakseen suhteellisuudentajua? Perspektiiviä? Kiitollisuutta?

Jos ihmisoikeuksien noudattamien olisi ehtona matkakohteen valinnassa, jäisivät monet mielenkiintoiset paikat välistä: näiden joukossa vaikka Kiina. Tai suurin osa Lähi-idästä. Ja melko moni Afrikankin maa. Ja tietysti tuo haaveissani siintelevä Pohjois-Korean ihmemaa. 

Missä vaiheessa boikotointi on kuitenkin paikallaan? Vai onko sellaista selkeää vedenjakajahetkeä olemassakaan? Israel-Palestiina-konfliktia kuulee usein verrattavan apartheidin aikaiseen Etelä-Afrikkaan, ja niinpä tilanteen ratkaisuunkin haetaan monesti tuolla toimiviksi osoittautuneita työkaluja kuten boikottia. 

Hankalaa tilannetta entisestään hankaloittaa ihmisen oma sisäinen ristiriitaisuus. Ei ajatus esimerkiksi Venäjän turismin tukemisesta minua erityisemmin sykähdytä, muttei se silti näköjään estä minua matkustamasta Israelissa. 

"Hebron on meidän"

Voiko ihminen matkustaa tällaisissa paikoissa ja pysyä objektiivisena sivustakatsojana? Onko se mahdollista? Tai edes suotavaa?  

Missä vaiheessa puolensa joutuu valitsemaan ja siinä pysymään? Helpointa tietysti on kun kykenee sokeasti uskomaan vain toisen puolen narratiivin vallitsevasta tilanteesta ja sen takana vaikuttavista syy- ja seuraussuhteista, mutta onko se kestävä ratkaisu? Onko parempi jättää kokemus käyttämättä vai nimenomaan hankkia sitä oman käden tietoa ja mahdollisuuksien sen salliessa vielä jakaa sitä?

Vuosia konfliktin kanssa päätäni seinään hakanneena niin koulutukseni, työni kuin vapaaehtoistyöni kautta on minulla yhä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

Haluan Israelin valtion jatkavan olemassaoloaan - tekeekö se minusta siis sionistin? Haluaisin uskoa kahden valtion ratkaisuun - tekeekö se minusta sittenkin rasistin? 

Uskon Palestiinlaisvaltion tuovan alueelle Israelin kipeästi kaipamaa rauhaa, mutta sen käytännön toteutus kahden täysi erillisen ja vailla mitään yhteyttä olevan maa-alueen kesken vaikuttaa rehellisyyden nimissä mahdottomalta.

Yhdyn palestiinalaisystävieni kaipuuseen vapaudesta, mutta en voi hyväksyä mielenosoituksissa toistuvasti kuultuja "Vapaa Palestiina (Jordan)joelta (Väli)merelle"- huutoja, koska ne viittaavat todellisuuteen, jossa Israelia ei olisi olemassa enää lainkaan. 

Konfliktissa ei ole kyseessä tasaveroisten taistelu, joten minkäänlaiseen "molemmat osapuolet siellä väärinkäytöksiin syyllistyvät"- loppukaneetteihin sitä ei voi typistää. Palestiinalaiset ovat siinä kaikkien resurssiensa suhteen altavastaajia. Ei Israelinkaan tilanne silti helppo ole. 

Gazasta vetäytymistä vuonna 2005 ei seurannut rauhallinen rinnakkaiselo vaan Hamasin hallinnoimalta alueelta Israeliin ammuttujen rakettien määrä vain kasvoi. Olen vieraillut myös ihan Gazan kaistaleen vieressä sijaitsevassa Sderotissa, jossa pommisuoja ei ole koskaan muutamaa sekuntia kauempana. Ei edes leikkikentällä.

Eivät muutkaan alueen maat turvallisuudentunnetta juuri edistä: esimerkiksi Iranin koko ulkopolittinen retoriikka tuntuu keskittyvän Israelin tuholla hekumointiin ja toinen toistaan absurdeihin "sionistisiin salaliittoteorioihin". 

Entistä enemmän huolta ja pelkoa aiheuttavat muut maanosassa käynnissä olevat myllerrykset. Vain muutama viikko paluuni jälkeen tel avivilaiseen kahvilaan tehtiin isku, jonka tekijän oli kuvattu huutavan ISISiä tukevia iskulauseita.

"Kuolema arabeille"

Israel mainostaa itseään mielellään Lähi-idän ainoana demokratiana, ja tilanne siellä on monen suhteen asian suhteen huomattavasti ympäröiviä valtioita parempi. Ei se kuitenkaan ihan täysin puhtain paperein lähemmästä tarkastelusta selviydy.

Itse olin aikoinani mukana mm. Nobelin rauhanpalkinnolla palkituista naisista koostuvassa delegaatiossa. Yhtä heistä ei Israel ollut mielipiteidensä vuoksi päästänyt edes maahan. Tuorein esimerkki vastaavasta on sen Ruotsin ulkoministerille langettama porttikielto. 

Ihan yhtä selvää on, että suuri osa Palestiinalaisalueiden ongelmista johtuu jostain ihan muusta kuin miehityksestä, vaikka paikallisten ystävieni mustan huumorin perusteella sitä ei aina uskoisikaan. "Oijoi, kun päätä särkeekin tänään. Täytyy olla tämä miehitys". "Nukuin pommiin ja myöhästyin bussista -ihan selvästi miehityksen vika". 

Kunniaväkivalta- ja murhat ovat alueen ongelmista yksi. Aiheeseen liittyvästä salailusta johtuen ei tarkkoja tilastoja aiheesta ole, mutta pelkästään Länsirannalla kunniamurhia arvellaan tapahtuvan noin kymmenen vuodessa, joskin piirisyyttäjän tilastoissa "epämääräisissä olosuhteissa tapahtuneiksi" listatut kuolemat todennäköisesti kasvattavat todellisen määrän moninkertaiseksi. 

Entistä uuvuttavammaksi tilanteessa paikan päällä navigoinnin tekee se, että kaiken joutuu kyseenalaistamaan ja tarkastamaan. Arabialueilla kun ollaan, ihmiset puhuvat kyllä paljon, mutta ei juoruissa läheskään aina todenperäisyyttä ole. 

Yhtenä esimerkkinä kuulin aikoinani koulutuksessani ennen Hebroniin siirtymistäni tapauksesta, jossa palestiinalaisten liikkumista rajoittavien tiesulkujen ja tarkastuspisteiden vuoksi eräs äiti ei ollut ehtinyt ajoissa sairaalaan, vaan oli joutunut synnyttämään checkpointilla. Lapsi oli syntynyt kehitysvammaisena, josta luonnollisesti syytettiin Israelin armeijaa. Todellinen syy lienee kuitenkin olleen vanhempien serkusavioliitto.

Itse Hebronissa olin itse paikan päällä, kun yksi palestiinalaisnuori jäi checkpointilla kiinni käsikranaatin kanssa. Jutun lähtiessä leviämään saimme välittömästi yhteydenottoja paikallisilta kontakteiltamme, jotka kielsivät koko tapauksen koskaan tapahtuneenkaan ja syyttivät sen olevan vain sionistien valheita. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että olimme itse olleet paikalla tapausta todistamassa. 

Paljon kysymyksiä. Liian vähän vastauksia.

Selvitymiskeinona käytetty musta huumori on muuttunut vain mustemmaksi: "Oletko nyt ihan varma tästä?" kysyi ystäväni ennenkuin lähdimme lounaalle ravintolaan. "Siellä kun on kuitenkin niitä veitsiä ja minä kuitenkin olen palestiinalainen..."?

Vuosikausia jatkunut tilanne on uuvuttanut ihmisiä molemmin puolin. Israelin puolella en enää välttämättä edes kerro, mihin olen matkaani jatkamassa. "Mites siellä...?" alkavat keskustelut, joita ei enää edes yritetä vielä loppuun; lauseet, jotka jäävät roikkumaan ilmaan.

Palestiinalaisalueella keskustelu niin ikään tyrehtyy kesken kaiken, katseen kääntyessä kaukaisuuteen ja käsien noustessa voimattomasti pystyyn.  "En minä enää tiedä", kuuluu vaimea vastaus. 

Enkä tiedä kyllä minäkään.

*Tätä kirjoitettaessa soi Journey: Don't stop believing*

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?