sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Teellä beduiinin kanssa - miksi minä matkustan

* * *

For English please see here

* * * 

Matkustaminen on yksi elämäni suurimpia intohimoja. Halu nähdä maailmaa ja kokea uusia paikkoja ei ole aina ihan helpoin yhdistettävä tällä hetkellä Suomessa sijaitsevan päivätyön kanssa, mutta yritys jatkuu. 

Etenkin ensimmäistä kertaa uudessa maassa vierailu on humalluttavuudessaan liki ... no, huumeeseen verrattava kokemus. Kaikki on uutta, kaikki tuntuu mahdolliselta. Jännitys syöksyy suonissa ja energiaa tuntuu olevan loputtomiin. Aistit tuntuvat olevan ylivirittyneet: värit tuntuvat kirkkaammilta, tuoksut voimakkaammilta, maut vahvemmilta.

Suurimmaksi osaksi olen matkustanut yksin ja maissa, jossa albiinoväritykselläni erotun paikallisväestöstä melkoisen selvästi. Mutta jostain syystä olen kotonani nimen omaan kun en ole kotonani; jotenkin ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus on rooli, jossa tunnen oloni kummallisen luontevaksi. 

Uudet kokemukset, kulinaariset löytöretket, torit, vilaus paikallisten arkeen turistioppaiden tiivistelmiä syvemmältä... ne kaikki ovat syitä, jotka haluavat maailmalle uudestaan ja uudestaan, mutta ehkä niitä kaikkein mieleenpainuvia muistoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa. Ihmisten, joita ei enää koskaan tule näkemään, mutta jotka onnistuvat jättämään lähtemättömän jäljen sydämeesi.




Yhden tällaisen koin taannoisella Israelin matkallani, Jerusalemin vanhan kaupungin sokkeloisilla kujilla. 

Kulunut vuosi on ollut raskas monellakin tapaa.  Yksityiselämän myllerrysten lisäksi henkisiä voimavarojani ovat syöneet myös keväällä aloittamani uuden työn mukanaan tuomat haasteet, joiden kautta olen joutunut aitiopaikalta seuraamaan suorastaan pelottavaksi kiristynyttä asenneilmapiiriä ja keskusteluforumeilla vellovaa käsittämätöntä pahan olon määrää, jonka kohteeksi olen työni kautta joutunut minäkin

Olen ollut ihan lopussa. Itkettyä on tullut usein. Onko minusta tähän? Missä vaiheessa liika on liikaa? Koska saa luovuttaa? 

Vuoden lopulla karkasin rakkaaseen Lähi-itääni. Ei sillä, että olisin sielläkään malttanut pysähtyä: suorittajaluonne piti kiinni täyteen ahdetusta, jälkeen päin mietittynä hieman turhankin kunnianhimoisesta matkasuunnitelmastaan keuhkoputkentulehduksenkin kourissa. Jaksaa, jaksaa (ei muuten jaksakaan).

Muutaman vuoden tauon jälkeen tunsin oloni siellä kuitenkin ulkopuolisemmaksi kuin koskaan. Lokakuusta jatkuneet  levottomuudet sekoittivat päätäni entisestään. Tuntui etten enää ymmärtänyt mitään: en omaa elämääni enkä maailmaa. Tunsin olevani eksyksissä molemmissa. Kysymyksiä oli loputtomiin, vastauksia ei mihinkään. Mihin nyt? Mitä minä täälläkään teen? Tällaistako tämä tulee aina olemaan - maat ja kaupungit ympärillä vaihtuvat, mutta minä pysyn yksin?




Edes vierailu Itkumuurilla ei tarjonnut kipeästi kaipaamani rauhaa. Tuijottaessani sen ihmisten hätää ja epätoivoa jo vuosisatojen ajan kuunnellutta seinää eivät sanat enää onnistuneet järjestymään päässäni edes alkeellisimmaksi avunpyynnöksi. 

Jatkoin päämäärätöntä vaellustani vanhan kaupungin uumenissa, kunnes yrittäessäni valita tietä risteyksessä vanha mies kohtasi katseeni ja viittoi minut beduiinikäsitöitä myyvän pieneen puotiinsa. Hän tarttui kiinni käsivarrestani, istutti minut alas, katsoi minua hellästi ja sanoi sitten: "surusi menee vielä ohi. Usko minua".




Sitten hän katosi ja palasi hetkeä myöhemmin minttuteepannun kanssa. Kaataessaan sitä eteemme kattamiinsa pieniin laseihin hän tutkiskeli minua varovaisesti. "Olet tottunut olemaan vahva ja kovakin. Kannat kasvojasi kuin naamiota. Et näytä tunteitasi, eikä sinua oikein tälläkään hetkellä pysty lukemaan".

"Ei tässä mitään", yritin vastustella vanhasta tottumuksesta, melkein uskottavan hymyn kasvoilleni liimaten. "Ei kaikkea tarvitse jaksaa", mies vakuutti. "Sinun täytyy oppia olemaan itsellesi armollisempi. Kyllä sinä pärjäämään tuletkin - kunhan vain muistaisit uskoa itseesi". 




Vanhan beduiinin täysin odottamaton ele ja ystävälliset sanat tulivat mitä otollisimpaan aikaan. Sisälläni jo pidempään romahtamassa olleet muurit alkoivat rakoilla niin, etten saanut niitä tai itseäni enää koossa pidettyä minäkään. Sumenevien silmieni läpi yritin vielä epätoivoisesti kiinnittää katsettani johonkin ja pysäyttää tulossa olevaa.

"Ei sinun tarvitse puhua", mies lohdutti. Enkä siihen olisi enää pystynytkään. Ja siinä, ventovieraan ihmisen edessä, toisella puolen maailmaa, ympärilläni pelkkää pelkoa ja hämmennystä, minä murruin ja annoin kyynelten tulla. 

"Molemmat me olemme vieraalla maalla", mies pohti ikkunasta ulos kujalle ja kaukaisuuteen tuijottaen. "Minä olen beduiini. Eivät minun juureni täällä ole. Eivät nämä ole minun ihmisiäni". 

"Jotkut ihmiset vain eivät ole sinulle hyväksi", mies jatkoi hitaasti, jokaista sanaansa punniten. "He syövät sinun energiasi eikä sinulle jää mitään. Silloin ihminen kuihtuu. Mutta on toisenlaisiakin ihmisiä. He antavat sinulle valoa ja saavat sinut kasvamaan. Silloin sinulla on sitä valoa muillekin annettavaksi asti. Sinulla on elämässäsi myös heitä", hän muistutti. "Et sinä yksin ole". 




Enkä minä olekaan. Eikä kukaan meistä. Otetaan se valo vastaan. Ja ollaan sitä myös muille. 

_________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      


TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!

81 kommenttia :

  1. Siinä asiassa olen samantapainen kuin sinä, että ollessani kauimpana kotoa, niin ettei kukaan (pl. rakasta matkaseuraani) tunne minua, olen ollut elämässäni onnellisin. Juuri sivullisuus ja ulkopuolisuus ovat olleet koko elämäni ajan mieluisimmat roolini. Varsinkin nuorena tuntui hyvältä paeta omaa elämää ja siihen aikaan oikeasti se olikin mahdollista, äitiraukka sai postikortteja aikaisinkaan kun olimme olleet jo 2-3 viikkoa reissussa. Joskus soitin hänelle, kun olimme päässeet jonkun rauhattomamman osuuden läpi ja kaikki oli kunnossa. Nyt tunne on erilainen, ei tarvitse päästä kauas olllakseen onnellinen. Nytkin istun niinkin etäällä, kuin Seinäjoella hotellin mukavassa nojatuolissa :D Pian alkaa minun elämäni suuri seikkailu, kun lähden caminolle ja toivon, että sieltä tulee kotiin ainakin vähän erilainen Campis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. on sulla äitiparka ollut varmaan hätää kanssasi kärsimässä :-) kyllä meilläkin isälle on joskus yllätyksenä tullut kopio matkustusilmoituksesta epämääräiselle alueelle: "jaahah - olet sitten reissussa ja keskellä sotaa!"

      Minä niin en malta odottaa sitä Caminoasi - veikkaan että puhutteleva reissu on tulossa!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. joskus ne opit menevät perille näin härkäpäiselle ihmiselle vasta sen ihan vaikeimman kautta...

      Poista
  3. Upea tarina, kaunis kohtaaminen! <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos Erja hienosta matkakertomuksesta kuvineen, joiden näkeminen irrotti minut jälleen arjesta sinne Lähi-itään. Avautumisesi ja inhimillisten heikkouksien myöntäminen vaatii paljon rohkeutta. Tämän jälkeen olet kuitenkin entistä vahvempi. Turvallisessa ympäristössä ystävällinen käden ojennus tai kosketus riittää, sanoja ei tarvita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kun olit jakamassa matkaani! kommenttisi ja koskettavat sanasi ovat olleet tärkeämpiä kuin ehkä tiedätkään!

      Poista
    2. Tällaisia kohtaamisia ei satu montaa kertaa elämässä! Olen lukenut tekstejäsi ja katsellut ottamiasia kuvia sydän syrjällään ja olen nyt "koukussa" ja haltioissani ihan kaikkeen :)

      Poista
    3. voi miten ihana kuulla! on sitä pahempiakin addiktioita olemassa :-)

      Poista
  5. Kiitos tästä :) Valolle on tarvetta, ja sille armolle myös...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. luulempa, etten ole ainoa, joka kuvittelee voimavarojensa kesätän loputtomiin ja sinnikkäästi painaa menemään vaikka veren maku suussa - oppintunti lienee tarpeen myös monelle muulle <3

      Poista
  6. Hieno tarina. Ihanaa että se on totta. Kiitos että jaoit sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sattui niin kohdilleen, etten jaksanut edes kyynisesti sivuuttaa sanoja minään "köyhän miehen Paolo Coelhona" tai keneen tahansa kolmikymppisen eksistentialisen kriisin hermoon iskevänä kyynisenä myyntikikkana. Mitään kun mies ei edes yrittänyt myydä. kiitos sinulle x

      Poista
  7. Tosi hieno tarina. Kynä on sinulla hienosti tallessa. Ja nostan hattua tuolle että matkustat yksin;minun on vaikeampi tehdä niin ,eli haluan matkakumppanin. Suuri virtuaalinen halaus täältä motek:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. P.S. Toit tapaamisiimme paljonkin valoa:)

      Poista
    2. yksinään reissaaminen sopii omaan itsepäisyyteeni, aikatauluihin ja maaniseen vauhtiini... mutta ihan yhtä paljon on kyse siitä, ettei elämässäni ole ketään sellaista ihmistä, jonka kanssa niitä elämän seikkailuja jakaa... x

      Poista
  8. Huikea tarina & rehellinen kertomus siitä kun ei tarvitse aina olla täydellinen ja voi reilusti sanoa, ettei jaksa. Minäkin olen aina ollut suorittaja ja liian tunnollinen, nyt uskallan sanoa kun väsyttää ja voimat vähenevät. Silloin onneksi on lähellä ihmisiä, jotka tulevat apuun. Ihana valoisaa kevättä & jaksamista työssä. Toivottavasti pääsemme myös pian lukemaan uusia matkakertomuksia ja kummallisiakin kohtaamisia : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos murunen <3

      kunpa sitä saisi edes osan tuosta viisaudesta ja kaukonäköisyydestä pidettyä mukana vastaisuudessakin...!

      Poista
  9. PS. Laitoin pari sanaa matkan varrelta myös juhannuskalenterin 2015 6. luukkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ah - käynpäs tsekkaamassa :-)

      Poista
    2. Kiitos pikaisesta vastauksesta ja pitihän minunkin vielä jotain raapustaa samaiseen paikkaan, ennenkuin käyn nukkumaan. Hyvää yötä ja kauniita unia <3

      Poista
  10. Mä en ole harrastanut yksin matkailua kovinkaan paljoa ja muutenkin noi ihmiskohtaamiset on jääneet mulla tosi vähiin reissatessa. En tosin tiedä, että kaipaanko edes kumpaakaan erityisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no mutta, kukin tyylillään :-) mikä sinulle on matkustamisessa parasta?

      Poista
  11. Olipa hienosti kerrottu. Ja varmasti todellisuus on ollut vielä hienompi! Ja nuo kuvatkin on ihan tosi upeita (kuten aina sinun kuvasi on:)!

    VastaaPoista
  12. Mahtava postaus! Juuri ajattelin tuota, että "reissulla arvokkainta on tapaamiset ihmisten kanssa" kun Kajaanissa linnan sillalla tuli vastaan nainen, joka papatti ilmeisen itsekseen ja kuulin sanat "nekru" ja "raiskaus" kiihkeän selostuksen välistä. Mietin, että tuollainen on kuin riivattu ja pystyykö psykologiaan selvittämään sitä. Seuraavaksi häneltä varmaan tulee metrin verran kieltä ulos suusta, hänen silmänsä hehkuvat pimeässä, hän puhuu latinaa ja hän pystyy kiipeilemään katossa kuin lisko. Tällaisten käsittämättömien asioiden takia minua kiinnostaa henkimaailma, mutta on vaikea nähdä, onko siellä muitakin kuin tällaisia peikkoja. Mä olen syvästi pahoillani, että sinä joudut kohtaamaan noita ihmisiä työsi puolesta ja minua ihmetyttää, miten joku Jori Eskolin tai Sakari Timonen jaksavat, koska minä en jaksa. Minä jätän sellaiset huomioimatta, ellei nyt tule kadulla vastaan. Mun henkinen kanttini ei kestä, masennun vain liikaa. Tietysti puutun siihen, jos joku rupeaa tätä shaibaa syöttämään jollekin sivulliselle maahanmuuttajalle. Koska olen lahkokuviossa ollut, niin tiedän, ettei noille ihmisille voi mitään.
    Toisaalta sitten näin hyvyyttä, kun ilmeisesti paikallisesta turvapaikanhakijoiden keskuksesta tuli lapsia bussiin ja tyttö minun vieressäni ihmetteli, pitäisikö hänen jo jäädä pois. Ilmaisin huoleni bussikuskille. Hän sanoi, että "Kiilan kouluun ne menevät kaikki!" ja sitten koulun kohdalla ne sitten muistivatkin, että tässä pois ja sinne meni vielä muitakin koululaisia, tuossa iässä vielä innokkaina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja siitä, että olit lukenut taustojakin.

      En minun tarkoituksenani ole miksikään marttyyriksi heittäytyä, vaan näyttää, millaista jälkeä osaltaan myös se paskamyrsky saa ihmisissä aikaan. Jori Eskolin ja Saku Timonen... sanani eivät riitä ilmaisemaan sitä ihailun määrää, mitä heidän periksiantamattomuuttaan kohtaan tunnen. Ei monenkaan henkinen kakntti tuohon riittäisi, eikä pitäisikään - eihän tämä tämänhetkinen meno yhteiskunnassa ja somessa herranjumala ole normaalia tai mitenkään päin tavoittelemisen arvoista.

      Oma kohtaamisesi kuulostaa kyllä varsin erikoislaatuiselta. Olen minä moneenkin otteeseen miettinyt näitä kantasauomalaisiakin katsoessa, että millaisen kuvan jonkun Helsinginkin katukuvan perusteella koko kansasta saa...

      Poista
  13. Oi, ihana, ihana teksti. Tuli melkein kyynel tätä lukiessa. Kiitos että jaoit tämän kauniin tarinasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. itse keskustelutuokio jatkui pidempäänkin. kaikenkaikkiaan kummallinen kokemus. mutta selvästikin niin paikallaan <3

      Poista
  14. Olipa kaunis ja koskettava kohtaaminen, ihan sanattomaksi vetää. Ajattele, jos kaikki maailman ihmiset olisivat tuollaisia? <3

    "Jotkut ihmiset vain eivät ole sinulle hyväksi, he syövät sinun energiasi eikä sinulle jää mitään. Silloin ihminen kuihtuu."

    Niin elävästi mulla on nyt mielessäni pari ihmistä entisestä elämästäni tuon sitaatin myötä. Niin on ollut helpompi hengittää, vaikka suhteiden katketessa suru olikin suuri. Nyt monta vuotta jälkeenpäin tiedän, että paljon enemmän surua olisi ollut elämässäni, jos ne suhteet eivät olisi katkenneet. Viisaita sanoja. Kaikki ihmiset eivät ole hyväksi, vaikka rakkaita olisivatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ensin mietitytti, että hävettää ihan liikaa kaiken tämän blogitäydellisyyden keskellä olla näin keskeneräinen ja rikki. Mutta olen erinäisten tapahtumien myötä saanut niin uskomattoman upeaa palautetta, että tunsin olevani sen velkaa, että tästäkin kirjoitan. Ehkä nämä sanat tavoittavat muitakin, jotka tarvitsevat ne kuulla <3

      Poista
  15. Olipa kaunis teksti <3. Ja se on totta, että kaikkea ei tarvi jaksaa. On vallan ok itkeä, täällä tai sitten siellä kaukana kotoa. Parempia päiviä on tulossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. alan pikkuhiljaa uskoa sihen itsekin. Ihan meille kaikille <3

      Poista
  16. Kaunis ja koskettava kirjoitus. On tärkeää muistaa, että niitä ihania, tärkeitä ja valoa tuovia ihmisiä on elämässä, vaikka joskus se synkkinä aikoina saattaakin valitettavasti unohtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ja joskus sitä valoa tulee ihan odottamattomilta tahoilta, täysin ventovierailta... <3

      Poista
  17. Olipa erikoinen teksti ja tapahtuma, hienoa että joku vieras voi nähdä noin paljon ja osata auttaa juuri oikealla tavalla! Jäin miettimään että miksi minä en koskaan tutustu reissuilla kehenkään, vaikka kovasti haluaisin... Zemppiä sinulle Erja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ehkä se tällaisten tapaamisten taika onkin juuri siinä, että ne tapahtuvat silloin, kun niitä vähiten odottaa (tai tajuaa tarvitsevansa?) Kiitos sanoistasi x

      Poista
  18. Kauniita sanoja. Viisaita sanoja. Hienosti kirjoitettu. Kiitos <3

    VastaaPoista
  19. Huh huh, mikä postaus - ja ennen kaikkea mikä kohtaaminen! Ihan huikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jää kyllä mieleen. Tunnustan, että itku taisi tulla vielä sitä muistellessa ja tätä kirjoittaessakin... x

      Poista
  20. Apua, tämä oli niin liikuttava teksti, että nousi kyyneleet silmiin. Jotenkin kummasti sitä elämä tuo vastaan juuri tällaisia kohtaamisia juuri silloin kun niitä tarvitsee. Todella viisaita nuo beduiinin sanat, joistakin ihmisistä on vain kaikille parempi päästää irti vaikkei se helppoa olisikaan. Minuakin kauhistuttaa tämä "keskustelu" ja muukin politiikka Suomessa ja koko Euroopassakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jälkeenpäin sitä oppii (yleensä) ymmärtämään, ettei joku ihminen hyväksi olisi ollut pitkälläkään tähtäimellä, mutta kyllä se silloin erohetkellä (ja omalla kohdallani vielä pitkään jälkeenpäinkin) kirpaisee...

      Poista
  21. Kaunis teksti, hyvin kirjoitettu hetki elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos - ei tule kyllä unohtumaan pitkään aikaan... jos koskaan x

      Poista
  22. Aivan ihana kirjoitus Erja!!!! <3 <3 <3

    VastaaPoista
  23. Noi kohtaamiset on kyllä matkustelun suola. Kahdestaan matkustaessakin niitä tulee, mutta kyllä haaveilen siitä, että joskus lähden yksin reissuun. Sillä tavalla tutustuu varmasti kaikista eniten uusiin ihmisiin, ja kuulee elämäntarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. yleensä yksin matkustavana siinä on kyllä itsepäiseen ja uteliaaseen luonteeseeni erinomaisesti sopivat puolensa :-)

      Poista
  24. Mielenkiintoinen tarina - ja kohtaaminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - olihan se. Vähän arvelutti että onko tämä jo liian hekilökohtainen... mutta ehkä joku sen tarpeessa oleva saa tästä itsekin hieman uskoa ja toivoa <3

      Poista
  25. Olipas pysäyttävä kohtaaminen. Ihmisten tapaaminen reissuilla on kyllä aivan mahtavaa. Vaikkakin suuri osa on sun elämässä vain sen hetken ajan. Mutta ehkä ne juuri siksi ovatkin niin merkityksellisiä hetkiä. Monia erilaisia tapaamisia muistelen itse lämmöllä. Yhden nykyisistä parhaista ystävistäni olen tavannut sattumalta bussipysäkillä Floridassa. Singaporessa taas lounastin paikallisen nuorenmiehen kanssa, joka näytti ihan Harry Potterilta ja oli innoissaan Suomen koulutuksesta ja menestymisestä Pisa-testeissä. Engelbergissä eräs vanha mies taas antoi mulle ja kaverilleni vuorilta poimimiaan kukkia :) Kohtaamisia on monia, mutta paljon olen jokaisesta saanut irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun jaoit omiasikin :-) Näin se maailma tuo meitä yhteen <3

      Poista
  26. Kylläpä täällä itkettää. Ihana että osuit tähän kohtaamiseen (kohtaloahan se oli) ja kaikki menee vielä hyvin <3 On jo hyvin. -Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se elämä taas kevään edetessä valoisammaksi muuttu ja askelkin tuntuu jo paljon muutaman kuukauden takaista keveämmältä. Suurkiitos kun olet ollut mukana <3

      Poista
  27. Joillain ihmisillä on kyllä kyky oikeissa hetkissä vetää puoleensa ihmisiä, joita juuri silloin tarvitsevat. Minusta kohtaaminen kuulosti juuri siltä. Itku puhdistaa, toivottavasti se teki niin sinullekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi <3 Kyllä se ensi alun hämmennyksen (ja häpeän!!!) jälkeen helpottavalta tuntui.

      Poista
  28. Herkkä tunnelma ja sen hieno kuvaus - sekä kovin viisas mies.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos <3 veikkaan, että aika paljon on mieskin elämänsä aikana nähnyt...

      Poista
  29. Onpas ollut ikimuistoinen kohtaaminen beduiinin kanssa, varmasti tuollaiset tulee muistamaan koko elämän :) Ja näin se todellakin menee, kaikkea ei tarvitse jaksaa kestää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kunpa me kaikki jaksaisimme sen myös niinä pimeimpinä hetkinä muistaa <3

      Poista
  30. Olipa kaunis kertomus :) Erilaisten ihmisten kohtaaminen on yksi parhaita asioita matkailussa. Oma maailmankuva voi avartua niin paljon kun kuulee muiden kokemuksia tästä maailmasta. Mäkin olen tavannut monta ihanaa ihmistä matkaillessa ja kohtaamisista jää usein ainutlaatuinen muisto matkasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. näin on. sinne ne jäävät sydämeen asumaan vaikka paikat ympärillä vaihtuvat <3

      Poista
  31. Voi ihanuus mikä kohtaaminen toi on ollut. <3 Reissuilla ahdistus yleensä helpottaa, mutta tollaisen kohtaamisen tapahtuessa voin kuvitella patojen murtuneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tulipahan koettua, tuokin. ehkä siinä ventovieraassa ihmisessä on myös tietty turvallisuutensa- sillä kun ei ole ennakkokäsityksiä...

      Poista
  32. Aivan ihana <3 Eihän tähän enää mitään sanoja tarvita. Kiitos hienosta postauksesta!

    VastaaPoista
  33. Kauniita ajatuksia - hienoa lukea sun kokemuksista! Tästä mä pidän blogiyhteisössä; saa uusia näkökulmia ja kuulee mielenkiintoisia tarinoita muilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos sinullekin. oikeassa olet- miiden tarinoita ja kokemuksia maailmalta aina ilolla lukee <3

      Poista
  34. "Jotenkin ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus on rooli, jossa tunnen oloni kummallisen luontevaksi.".

    Kyllä. En koskaan ole halunnut sulautua itse maahan tai kuvitella olevani osa paikallisia, edes vähää. Minä olen minä -myös matkoilla. Ulkopuolisena näkee niin paljon enemmän, tosin paljon jää myös näkemättä.

    "Onko minusta tähän? Missä vaiheessa liika on liikaa? Koska saa luovuttaa?"

    Ei välttämättä, mutta kokeilematta ei voi tietää.
    Ei voi tietää. Niin kauan kun ei ole liikaa, jaksaa jatkaa.
    Voi luovuttaa, ja taas jatkaa. Aina pitää kuitenkin olla valmis nousemaan.

    VastaaPoista