* * *
For English please see here
* * *
Jos olette ihmetelleet viime viikkojen blogihiljaisuutta, selitys on tässä. Vaikka sen sanoiksi pukeminen on yhä ihan yhtä vaikeaa kuin asian ajatteleminenkin.
Ei, en ole kuollut. Ei, en ole myöskään menettänyt käsiäni jossain kauheassa itsemurhapommi-iskussa. Ja ei, en ole edes tehnyt elämänmuutosta ja muuttanut internetittömään kommuuniin, jossa uskotaan sähkövirran olevan syy kaikkeen, mikä ihmiskuntaa tällä hetkellä riivaa.
Elämänmuutos on kyllä blogin takana tapahtunut. Jotain on menetetty. Naapurinpoika.
Suihkun huurtamaan peiliin piirrettyjä sydämiä, joita kukaan ei näe. Itkua, jota kukaan ei kuule. Käsi, josta kukaan ei pidä kiinni. Koti, jossa kukaan ei odota.
Olen kiitollinen yhteisestä ajastamme, joka nyt on tullut päätökseensä. Aina se rakkauskaan ei ole tarpeeksi selviämiseen kaikista haasteista ja hankaluuksista, joita elämä karavaanin tielle heittää.
Silloin teininä ensimmäisten sydänsurujen aikaan sitä aina (Haddawayn I Miss you- biisiä taas uudestaan ja uudestaan alkuun kelatessa) ajatteli, kuinka sitten aikuisena kaikki olisi helpompaa. Vaan eivät ne erot ihmisen kasvaessa todellakaan helpommaksi muutu. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän niihin suhteisiin panostaa. Aina vain enemmän; henkisiä, emotionaalisia ja taloudellisia resursseja. Ja eron tapahtuessa sitä menettääkin sitten paljon enemmän kuin vain jonkun, jonka kanssa pussailla välitunnilla pyörävajan takana. Sitä menettää koko loppuelämän suunnitelmat. Ja nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, myös ruokahalun (Jep, ruoka- ja viinibloggari, joka ei pysty syömään eikä juomaan?)
En tosin vieläkään, edes kuluneiden viikkojen jälkeen ole lähelläkään Kate Mossin supermallimittoja, joten en taida osata kunnolla edes sitä kuoliaaksi riutumista.
Mutta kyllä tämä(kin) tästä. Muistatteko aikaisemmin listaamani erosta selviämisen eri vaiheet? Rastavaihe on nyt ohitettu. Päivittäinen unentarvekin on pudonnut 20 tuntiin. Pizzalaatikkoesteratavaihe puolestaan näyttää jäävän väliin vallan kokonaan!
Niin että jos vain jonkin aikaa jaksaisitte odottaa? Kyllä se (elämän, kokkauksen... minkä tahansa aiheuttama) ilo vielä palaa. Ja sitten palaan minäkin. Ja tämä blogi.
PS. Vastaisuuden varalle: Jos minusta ei tulevaisuudessa kuulu kahteen viikkoon, lähettäkää suosiolla palokunta ovelle tarkistamaan tilanne. Ihan kaiken varalta.
PPS. Lähettäkää vain sellaisia sinkkupalomiehiä, ok?
PPPS. Eikä haittaa jos ne on sellaisia vähän huonomuistisia. Sellaisia, jotka unohtavat kaikessa kiiressä vaikka paidan kotiin.
_________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
