Sapuskalla Sevillassa

Sevillan vanhin ja perinteisin kauppahalli on Calle Fería- kadulla sijaitseva Mercado de Fería. Erityisen sen kala- ja äyriäisvalikoiman tuoreutta kehutaan ja siellä sijaitseva, susittu ja suositeltu tapasravintola oli meidän lounassuunnitelmamme. Vaan kauppahallipa onkin auki vain aamuisin ja sulkee jo puoli kolmelta. Huonosti suunniteltu on puoliksi pilattu... 

Tämä jäi siis seuraavalle kerralle. Sen sijaan päädyimme etsimään ruokaa vanhan kaupungin kujilta. Onneksi Herrasmiehellä on kyky löytää hyvä ravintola melkolailla mistä vaan!

Monet etenkin vanhassa kaupungissa sijaitsevista ravintoloista ovat keksineet varsin omaperäisen ratkaisun kaupunkia kesäisin piinaavaan kuumuuteen: terassien katoksissa kulkee putkia, jotka suihkuttavat säännöllisin väliajoin kylmää vesihöyryä ruokailijoita vilvoittamaan.

Sevillalaiselle ruokakulttuurille tyypillisiä ovat veriruokien lisäksi erinäköiset mm. maurilaisajan vaikutteita yhä ylläpitävät pataruat, näin olin lukenut. Kikherneet pinaatin kanssa on kuulemma hyvinkin sevillalainen. Me päädyimme Mateos Gago- kadulle ja... no, eihän noiden kinkkujen riviä voinut vastustaa!

Pullollinen paikallista roséta palautti elinvoimat sen verran, että jaksoi ruokalistaakin tutkia. Iso plussa paikassa oli se, että kaikkia sai tapas-kokoisina annoksina. Kaikilla niillä oli hintaa alle kolme euroa.

Ensin paikallista salmorejoa joka oli hyvää. Herrasmiehen mukaan parempaa kuin Cordobassa. Tämän annoksen guarniciones piti sisällään myös hienonnettua sipulia.

Sitten bellota-possusta tehtyä chorizoa. Oi ja voi. Niin voimakas ja upean runsas maku. Aivan mahtavaa. Niin mahtavaa itse asiassa, että otimme vielä toisenkin kierroksen...

Seuraavaksi vuorossa oli sevillalainen erikoisuus: carrillada, eli hitaasti haudutettuja possunposkia. Poskettoman hyvää. Täällä ne tosiaan ottavat kaiken ilon (ja lihan) irti mitä possusta vain lähtee! Sen kanssa tarjoitu riisinen liemi/keitto/kastike sen sijaan ei ollut kummankaan mieleen.

Taso vaihteli eri annosten välillä melkoisesti. Rabo de toro, tai niinkuin ne sevillalaiset sitä kutsuvat: cola de toro eli häränhäntä oli omituisen mautonta. Jonka pitäisi kyseisen ruhonosan kohdalla käytännössä katsoen mahdotonta. Ei mitään siihen Cordoban versioon verrattuna. Eikä Nerjan.

Ja sitten olikin aika sikailla hieman lisää. Tarjoilija oli toki ystävällinen muutenkin, mutta kuullessaan, että 50 prosenttia meistä kannattaa Manchesteristä sitä sinistä joukkuetta, ei asiakaspalvelualttiudella ollut rajaa. Hänen suosituksestaan Herrasmies otti pluma de ibericoa, eli iberico-possun niskaa (?). Joka oli niin murea, mehukasta ja tumman lihaisaa, etten ensialkuun uskonut sen olevan possua lainkaan. 

Naapuripöydän herkkujen houkuttelemana otimme vielä mainion valkosipuliyrttiöljyn saattelemia, wonton-levyihin käärittyjä jättikatkarapuja. Vähän oloa (omatuntoa?) keventämään.

Kahveineen laskun loppusummaksi jäi 36 euroa. Yhteensä. Ei tuota hintatasoa voi kuin ihmetellä (ja katkerasti Suomen verotuksen hampaissa ikävöidä). Edes ihan oikeasti hyvissä paikoissa en muista meidän koskaan maksaneen viinistä yli kahtakymppiä. Täällä se oli 14 euroa. Olisi toki houkutellut kovastikin jäädä nauttimaan ilmastoinnista, toisesta pullosta ja tuon Manchester City-fanin seurasta... mutta kulttuuri kutsui ja tie vei. Vamos!