Helsingin ravintolatarjontaa: Carelia

Ystäväni Viiniauktoriteetti oli kuulemma tykännyt kovasti Töölö-postauksestani. Joskin oli sitä mieltä, että eräs siinä ohimennen mainittu ja klassikoksi luokiteltu ravintola ansaitsisi ihan oman juttunsa. Ja niinkuin tavallisesti asia on, oikeassahan hän oli.

Samaan aikaan kun kaikkialla tunnutaan avaavan uusia bistroja ja brasserioita joiden perässä ruokabloggari sitten kuumeisesti juoksee VISA vinkuen ja farkkujen vyötärönauha valittaen, on niin helppo unohtaa ne aikaa ja trendejä uhmaavat klassikot. Niinkuin vaikka Carelia. Vanhan apteekin tiloihin vuonna 1996 avattu, laatuviineihin erikoistunut ravintola (laseittain saa mm. Château d'Yquemia!!!) on vakiinnuttanut asemansa etenkin viininystävien parissa, mutta ei kai tähän voi olla rakastumatta muutkaan? Ruutulattioineen, sisustuksineen, uskomattoman ystävällisine, innostuneine ja asiantuntevine henkilökuntineen ja taustalla soivan chansonjazzin ansiosta täällä tuntee olevansa ihan oikeasti Ranskassa. Ilman sitä kieltä ja l'attitudea, onneksi. 

Ehdimme Viiniauktoriteetin vaimon Jiddishe Mamen kanssa viimeisenä päivänä Carelian juuri päättyneille shampanjaviikoille, jonka aikana sai useampaakin laatukuohuvaa laseittain. Sitä siis!

Tässä yksilössä oli kypsää omenaisuutta ja paahteisuudessaan jopa briossisuutta. Ihan hatusta en tätä (kaikkea) toki vedä - miehensä lailla myös Jiddishe Mame on melkoinen enologi.

Niiden (toisinaan ihan aidosti innovatiivisten) trendiravintoloiden menujen ja ideoinnin kyllästämäälle mielikuvitukselleni Carelian perusteiden ääreen palaava lista näytti... no tavanomaiselta. Jopa masentavissa määrin. Mutta se niiden toteutus... zut alors! Erinomaista! 

Paikan leipä oli ihanan hapanta ja rapeakuorista. Voi kun tällaista oppisi kotona tekemään. Vaivaamaton leipä pääsee aika lähelle, mutta salaisuus lienee juurikin siinä juuressa - kaipa sitä on jossain vaiheessa yritettävä? 

Sianpääsyltty ei kuulosta siltä ihan houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, myönnän. Coppa di testa sen sijaan kuulostaa jo paljon paremmalta. Lopputulos oli niin kaunis ja suussasulava. Sen kumppanina tulleessa sinapissa oli juuri oikea määrä makeutta ja karvautta.

Tämän ja pääruoan kaveriksi ihanainen Iisa suositteli tätä taspainoista Pinot Noiria, joka toimikin mainiosti.

Tiedättekö sen ainakin itseni nimenomaan etelän lomiin assosioiman huumaavan tuoksun, joka ravintoloista leijailee iltaan kääntyvässä olevan päivän päätteeksi? Se uskomattoman herkullinen ja houkutteleva aromi jonka grillattava liha saa aikaan? Tältä se maistuu. Carelian entrecôte on Helsingin parhaita. 

Ja ne ranskalaiset? No hanhenrasvassa paistettu, bien sûr!

Maitovammaisena Jiddishe Mamelle laitettiin béarnaisen sijaan kylkeen vinegrette. Niin runsaan täyteläistä kuin olla voi. Voi olla, että söin loput leivän kanssa. En, koska olen ahne. Vaan koska olen yhteiskunnallisesti tiedostava ja sitoutunut kestävään kulutukseen ja hävikin minimoimiseen. Tosiasiassa olisin varmaan imenyt loputkin. Vaikka pillillä.

Myös tartar (luomukarjasta) on ihan klassikkokamaa.

Kovinkaan kummoista enologista ekspertiisiä ei minulta löydy, minkä ansiosta näiden kahden juttuja onkin niin ilo kuunnella. Ja sen hedelmistä nauttia. "Meidän biisiä" ei minulla ja Herrasmiehellä ole, mutta shampanja löytyy (Veuve Cliquot). Mutta onhan noissa eroja. Kuten tänään kattavalla kahden sortin otannallakin tuli todettua. Tämä yhdestä shamapanja-alueen arvostetuimmista kylistä peräisin oleva on yksi parhaista asioista ikinä. Kuplat hyväilivät kieltä kuin sateenkaaripilvissä kirmaileva lauma yksisarvisia (lukekaa nuo sanat ja miettikää sitten , miksi minulla ei ole viiniblogia...).

Huolella toteutettujen annosten ja vertaansa vailla olevan asiakaspalvelualttiuden lisäksi Carelia hurmaa silmää (ja kameraa) viekoittelevine, ajattoman charmikkaine lukuisine yksityiskohtineen. 

Minä. Tahdon. Tällaisen.

Pienenä (elin kahdeksankymmentäluvulla, jolloin hienostuneisuuden huippua minulle edusti Ruotsissa asuneiden ihmisten estetiikantaju) haaveilin kristallikruunuista. Halusin "sitten isona"sellaisen iha joka huoneeseen. Myös vessaan. Tämä yksilö voisi olla juurikin se. Vähän isompana, toki. Eipä silloin pienenä tajunnut, ettei niistä huoneista juurikaan tarvitsisi isona murehtia - Helsingin keskustassa kun ei ole varaa kuin yhteen.

Jos teillä (niinkuin minullakin) oli käsitys Careliasta tärkättyjen pöytäliinojen ja ajan hampaan kuormittamana instituutiona -unohtakaa se. HETI. Ja menkää syömään. Minä aion palata - jo pelkästään sen Château d'Yquemin vuoksi (12€/ 4 cl). Kerranhan moinen jumalten nektari on koettava? Tai no, tuohon hintaan vaikka muutamankin kerran!

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi, niin iltahan vain parani. Tällä mainiolla pariskunnalla kun on alakerran viinikellarissa oma varasto, jonka antia siirryttiin seuraavaksi maistelemaan.

Viiniauktoriteetti muuten treenaa parhaillaan viininmaistelun maailmanmestaruuskisoihin, Se on rankkaa puuhaa, se. Etenemistä voitte seurata hänen blogistaan. Hänet voi myös hankkia kouluttamaan viineistä - suosittelen! Moista innostuneisuutta ja asiantuntevutta on ilo kuunnella.

Ihan alkuun varaston uumenista vedettiin esiin sellainen harvinaisuus, etten siitä ollut koskaan kuullutkaan. Tämä yhden viiniinhurahtaneen miehen unelman tulos on niin vanhoista köynnöksistä, ettei niiden rypälelajikekään ole selvillä. Viinistä on riisuttu kaikki mahdollinen ylimääräinen ja se on  niin lähellä kemikaalitonta ja lisäaineetonta alkuperäistä tuotetta kun olla vain voi. Käymisprosessikin tapahtuu vulkaaniseen kiveen istutetuissa terrakottaruukuissa. Kaiken kaikkiaan hämmentävä kokemus. Hyvinkin mehumainen ja jännän ohut ensimaku, jonka taniinit yllättävät vasta myöhemmin. 

Tässä loppuillan setti. Ei voi olla kuin kiitollinen tällaisista ystävistä, jotka pitävät huolen siitä, ettei se elo mene ihan yksin möllöttämiseksi!

Oletko muuten jo äänestänyt Vuoden Viiniravntola 2013- äänestyksessä? Careliaa tai omaa suosikkiasi voi äänestää täällä - äänestysaikaa on vielä huominen!

__________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?