Muuttaminen on kuulkaa juuri niin hirveää kuin muistelinkin. Ja yhteenmuuttaminen ihan erityisesti. Pojilla on ihan käsittämätön määrä sukkia. Joka on kummallista, koska keskimäärin niilläkin on vain kaksi jalkaa. Kauhun tasapainoa tosin ylläpitää se, että tytöillä on puolestaan ihan älytön määrä kenkiä. Ja niihin vielä sopivat laukut...
Meidän tilannetta ei myöskään edesauta se, että toinen meistä on ruokabloggari ja omistaa noin 300 eriparilautasta ja arviolta 500 ruokailuvälinettä. Johon päälle tulee sitten ne kattilat ja pastakoneet ja lihamyllyt ja tehosekoittimet ja muffinsipellit ja uunivuoat ja tohottimet ja piirakkavuoat. Ja keittokirjat. Eikä sitä harmoniaa missään nimessä myöskään luo se, että se toinen on kirjallisuusharrastaja ja sen mukana tulee 3000 kiloa kirjoja. Ja tuo ei ollut edes liioittelua. Äkkiä siinä joutuu huomaamaan, että vaikka asumispinta-ala kuinka kasvaisi, niin jotenkin se neliöiden määrä on aina vakio: kesken ne loppuvat.
Jos ensi kerta vielä tulee, muutan yhteen jalattoman ja lukutaidottoman ihmisen kanssa.
On tämä muutto toki muitakin elämän oppitunteja tarjonnut. Niinkuin sen, ettei kannata muuttaa asuntoon, jota ei ole koskaan nähnytkään. Kun on niitä asioita, jotka vain pitäisi muistaa ottaa huomioon. Niinkuin se valon määrä, joka ruokakuvaajalle on aika olennainen. Meillä kaikkia ikkunoita varjostaa kirkko. Eivätkä ne varmaan sitä suostu bloggaustani helpottaakseen purkamaan, vaikka kuinka pistäisin kansalaisaloitetta menemään? Ja ne ruudulliset asiat, joita en osaa tulkita ja joita pohjapiirroksiksi kutsutaan, ovat näköjään parhaimmillaankin vain suuntaa-antavia. Eivätkä kerro esimerkiksi sitä, että kylpyhuone on ihan liian pieni vasta muutama vuosi sitten ostetulle pesukoneelle. Tai että kaappitilaa on ainoastaan toisen asukkaan vaatteille. Yrityksessäni ratkaista monta ongelmaa kerralla ehdotin Naapurinpojalle, että ainahan se voisi ryhtyä nudistiksi! Vaan ei se ainakaan vielä ole oikein innostunut.
Onhan tässä toki positiivisiakin asioita. Niinkuin tuo uusi keittiö. Ja se, että koska vastapäätä sijaitseekin kirkko, ei meidän tarvitse olla huolissaan alastomista naapureista. Ja sitten on tuo Museokatu - nyt se on ihan naapurissa!
Mutta muutto, se muuttaa. Paitsi osoitetta, myös ihmistä. Omassa tapauksessani hysteeriseksi, spraykermavaahtoa suoraan purkista imeväksi stressisyöjäksi. Se muutto kun on aina jonkinlainen tilinpäätöksen hetki. Sitä koko maallista omaisuuttaan niihin loputtomilta tuntuviin laatikoihin pakatessaan kun pakkaa pois jotain vielä merkittävämpää: menneisyytensä. Samalla kun sitä hyvästelee niitä auttamattoman ahtaaksi käyneitä, mutta niin rakkaiksi muodostuneita neliöitään, sitä sanoo hyvästit niin monelle muullekin asialle. Niin monelle ihmiselle, tapahtumalle ja muistolle. Ja itselleen: kaikille niille persoonille, joita oletti olevansa ja joiksi toivoi tulevansa.
Vaikka sen muutaman päivän urakan takana odottaakin ihan uusi elämä (ja toimintakykyinen, ihan oikeasti ruoantekemiseen tarkoitettu keittiö!) on sitä iloa ainakin omalla kohdallani himmentänyt se oman tilan menettäminen, joka viimeistään sitä avainta viimeisen kerran lukossa kääntäessä kristallisoituu. Entä jos tästä ei tulekaan mitään? Entä jos minä en osaakaan olla toisen ihmisen kanssa ihan koko ajan?
Jonkin verran sitä on vielä toistaiseksi onnistunut säilyttämään jonkinlaista mysteeriä ja piilottamaan siltä toiselta ihmiseltä asioita, joista ei itsekään ole niin kovin ylpeä. Mutta mitäs sitten kun se kaikki paljastuukin? Se, että syön mätitahnaa suoraan tuubista? Se, että dippikastikkeen kulutukseni on ihan holtitonta (ja todellakin tarkoitan tuota: yhtä sipsipussia kohden minulla menee kuusi purkkia dippikastiketta)? Se, että aamuöisin katson elokuvia, joiden ainut tarkoitus on saada katsoja itkemään? Se, että ilman aamuisin kylpyhuoneessa vietettyä strategista puolta tuntia tukkani näyttää joltain Tim Burton-elokuvan hahmolta ? Se, että luen vain keittokirjoja? Se, että kokatessani luukutan iPodista täysillä israelilaista rap-musiikkia artistilta, jonka arvostus on kotimaassaan suunnilleen Raptorin luokkaa? Ja laulan mukana? Entäs jos kaikki tuo onkin liikaa sille toiselle?
Nyt, sata muuttolaatikkoa myöhemmin ollaan jo voiton puolella. Ja vain toiselta poksahti hommassa selkä. Tästä se uusi yhteinen elämä alkaa. Ensimmäisestä IKEA-reissustakin ollaan selvitty, ilman mitään draamaa. Maailmanrauhan sijaan haaveilen nykyään yöpöydistä ja olen pienessä pesänrakentaja-psykoosissani varma, että elämänlaatuni riippuu täysin siitä, koska saan kylpyhuoneen nurkkaan juuri oikeanlaisen pyyhehyllyn.
Keittiö (ja tiskikone) on päässyt jo kovaan käyttöön ja onhan se nyt herranjumala jotain ihan jotain muuta kuin siellä puolessatoista neliössä turhaantuminen! Laukut odottavat vielä niille rakennettavaa omaa hyllyä ja taulut hakevat vielä paikkaansa. Mutta vaikka niitä neliöitä ei ihan vielä ihan tarpeeksi olekaan, niin rakkautta on senkin edestä.
Minä olen tullut kotiin ♥
______________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
