Verta, hikeä, kyyneleitä ja hitosti viiniä - millaista on tehdä keittokirja?

For English please see here

* * * 

Millaista on tehdä keittokirja? Uuvuttavaa, mutta ah, niin antoisaa. Tässä paljastuksia kulissien takaa!

* * * 

Kirjaprojektissa aletaan jo olla ollaan jo voiton puolella. Loppukiri häämöttää ja jääkaappiin jo hyvissä ajoin varattu palkintoshampanja odottaa jo avaamistaan. No ei, oikeasti sekin pullo on jo tullut matkan varrella juotua ja korvattua. Muutamaankin kertaan...

Kirjaprojektin omalla Facebook-sivulla (Tykkää! Seuraa! Jaa!) on hanketta päässyt seuraamaan reaaliajassa jo muutaman kuukauden, mutta laitetaan tännekin pieni osavuosikatsaus ja välitilinpäätös. Ihan vain jo senkin vuoksi, että humanistina tämä on todennäköisesti ainoa kerta, kun tulen koskaan käyttämään noita taloustieteen termejä ollen edes vähän kartalla siitä, mitä ne tarkoittavat. 

Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut niin onnistumisen riemua ja ylpeyttä kuin epätoivoa ja turhautumista. Kyllä: verta,hikeä ja kyyneleitä on tullut vuodatettua ihan kirjaimellisesti. 

Muutama palovamma (koska kiehuva vesi ja/tai vähän huolimaton uppopaistaja), jokunen uusi arpi (olivat ne oikeassa: se mandoliini todella on terävä), pari ikuisiksi ajoiksi menetettyä lempipaitaa (koska kurkuma/ tomaatti/ kirsikka/ punajuuri. Eivät muuten lähde pesussa sitten millään...) ja jonkin verran ylimääräisiä kiloja. 

Kovin pieni hinta kaikesta tästä ilosta. Tai siltä se ainakin tässä vaiheessa tuntuu. Äkkiä se aika kultaakin muistot!

Tiskiainetta on kulunut varmaan tuhansia litroja (millaisella amishbloggarilla ei edes tiskikonetta ole?), samoin kuin viiniä. Kotiin on kannettu käsittämättömiltä tuntuneita määriä mausteita ja ihan liikaa tupakkaa (kyllä isä, luit oikein). 

Pa(r)h(a)impina päivinä kauppareissuja saattoi kertyä viisi, joista ensimmäinen aamuseitsemältä yhä pyjamissa. Ja Crocseissa. Voi olla, että minutkin nyt luokitellaan yhdeksi naapurustoni hulluista mummoista. Niitä meillä jostain syystä nimittäin riittää...

Vaikka olen aikaisemmin ollut mukana erinäisissä kirjaprojekteissa, on tämä ensimmäinen omani. Ja vielä ihan eri genreä kuin aikaisemmat hankkeeni. Lähdin mukaan innoissani, mutta autuaan tietämättömänä siitä, mitä kaikkea tie toisi vielä vastaan. 

Kustantajani WSOY:n idea ei olisi tosin voinut juuri enempää minua olla: matkoja minulle rakkaissa paikoissa, kuvia, jotka tuovat ne teidänkin luoksenne, mukaan tarttunutta reseptiikkaa, joka minua keittiössä innoittaa ja tarinoita ihmisistä niiden takaa. 

Jollain tapaa kirja on valmistuessaan jo vuosia jatkuneen matkan tulos - ehkä se onkin aina ollut sydämessäni odottamassa päivänvaloa?

Tein ohessa myös muita töitä ja sain pian huomata, ettei muilla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kaikkea kirjan tekeminen (ainakin omalla kohdallani) piti sisällään.  Kerran sain eräältä toimeksiantajaltani kuulla yllättyneen kuuloisen lausahduksen "tuohan kuulostaa ihan oikeasti työltä!" 

No sitä se juuri on.

Päiviin kuului niin kirjan rakenteen pohdintaa, kirjoittamista, kuvien valikoimista ja editointia, yhteistyökumppaneiden kanssa neuvotteluja, kuvausrekvisiitan metsästystä, kuvauslainojen kuljetusjärjestelyjä ja kuvien suunnittelua. 

Niin ja raaka-aineiden hankintaa, kokkausta, reseptiikan laadintaa ja hiomista, stailausta, kuvausta, editointia ja vielä vähän lisää kirjoittamista. 

Hyvin on tullut kyllä syötyä  ja ainakin toistaiseksi näytän mahtuvan vielä samoihin farkkuihinkin. Mitäs siitä, että boyfriend-farkuista onkin ehkä tullut skinny-malliset...

Välillä keittiössäni on huokailtu onnesta kun lopputulos on ollut jossain reissussa nautittua esikuvaansakin parempi. Välillä päätä on hakattu seinään ihan urakalla ja vasta neljännellä kerralla oivallettu, että miksi ne kolme aikaisempaa versiota eivät onnistuneet. 

Uskallan siis seistä kirjan reseptien takana ja luvata, että ne toimivat. Ihan jokainen. 

Joitain reseptejä putosi matkan varrella pois siksi, että perusespanjalaisina ne löytyvät todennäköisesti jo miljoonasta muustakin keittokirjasta. Tässä halusimme keskittyä nimenomaan Andalusian erikoisuuksiin. Toinen syy karsintaan oli Nanna Nuorgamista-  henkilö, jota ei ole olemassakaan, mutta joka on toiminut jokaisen reseptin tuomarina. 

Ei, en ole seonnut. Antakaas kun selitän.

Kaikki kirjan reseptit on pyritty laatimaan niin, että niiden raaka-aineet eivät ole saatavilla vain kantahelsinkiläiselle ruokaintoilijalle, vaan ne on toteutettavissa missä tahansa. Vaikka Nuorgamissa siellä Nannan keittiössä.

Ihan erityisen innoissani olen lisäksi Israelin ja Palestiinalaisalueiden keittiöiden erikoisuuksista, joita maailmalla ei vielä kovinkaan hyvin tunneta. 

Kirjan kuvien kanssa on itkua tuherrettu ehkä tuotakin enemmän. Ainahan minä niihin olen panostanut, mutta nyt niiden piti olla ihan erityisen toimivia. Mikä tarkoittaa kaltaiseni neuroottisen ylisuorittajan kyseessä ollessa sen riman asettamista jonnekin otsonikerroksen tietämille. 

Välillä on kiroiltu sadepäivien harmauden kanssa, väliin hälytetty apukäsiä varjostamaan liian kirkasta aurinkoa. 

Jossain vaiheessa iski totaalinen usko omiin kykyihin, jolloin mieleen palasivat synkästi kummittelemaan kirjadiilin julkitulon jälkeen muutamilta tutuilta kuvaajilta tulleet yhteydenotot, joissa he tarjosivat itseään kirjan kuvaajiksi. 

"Ehkä olisi pitänyt tajuta. Ehkä he olivat oikeassa. Ei minusta tähän ole. " Vaan perkele. Taisi sittenkin olla!

Korkeakoulututkinnoistani ja taustastani huolimatta alan olla jo ihan ok sen kanssa, etten tulekaan koskaan viemään rauhaa Lähi-itään. Tai tuomaan maalleni mainetta ja kunniaa tolkuttomalla olympiakultamitalisaaliillani. Tai voittamaan Nobelia... no, mistään.  Tai ylipäätään tekemään mitään oikeasti merkittävää.

Tämä kirja on suurinta, mitä olen koskaan tähänastisessa elämässäni saanut aikaiseksi. Voi hyvin olla, että se tulee sellaisena pysymäänkin. Uuvuttavaa se on ollut. Mutta myös ihan älyttömän palkitsevaa ja opettavaista. 

Katsoessani pöytäni ympärille reseptejä testaamaan kokoontuneita ystäviä ja kylänmiehiä muistin taas kerran, missä ruoanlaitossa ja kirjassani on kyse. Yhteiselle aterialle istuminen kun ei ole pelkästään ruoan jakamista; siinä jaetaan rakkautta. 

Tehdessäni ruokia, joita en ollut syönyt vuosiin, sain myös äärimmäisen konkreettisen oppitunnin siitä, kuinka tärkeä osa kulttuuria ruoka on. Maistaessani nuo tutut maut kuljettivat ne minut hetkessä takaisin takaisin kaukaisiin maihin ja minulle niin rakkaiksi tulleiden ihmisten keittiöihin. 

Ruoka yhdistää meidät niin vahvasti muistoihin, miksi se on myös viimeinen lähtömaahan yhdistävä tekijä, joka maahanmuuttajilla viimeisenä kuolee. 

Joten...jos kirjani antaa teille sitä, mitä sen toivonkin: iloa ja inspiraatiota, niin ei sekään kyllä kauhean mitätön saavutus ole, eihän?

Loppumetreillä alkoi hymy hyytyä tajutessani, että vaikka oma työni onkin tulossa loppuun, on kirjan taival vasta aluillaan. Oivalsin ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti, että kohta se on valmis; kaupoissa ja toivottavasti teidän käsissänne. 

Kommentoitavana. Kauhisteltavana. Kritisoitavana (oi, tätä optimismia auvoisimmillaan...)

Entä jos se hukkuu tuohon maailmalle koko ajan suollettavien keittokirjojen tulvaan? Entä jos se ei kiinnostakaan? Entä jos siitä ei tykätä? 

Mutta saadakseen munakasta täytyy rikkoa munia. Eikä pidä lähteä leikkiin jos... jaa. Jos ei ole munaa?

Munat on nyt rikottu. Katsotaan, mitä te munakkaasta tykkäätte!

PS. Tältä se tulee näyttämään ♥

PS. Miltä tämä on näyttänyt lähipiirin silmin? Vastauksen löydät tästä Kissabloggarin aiheesta kirjoittamasta tekstistä!

__________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?

     

TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!