Onneksi meillä oli se auto El Chorrossa - muuten olisi Bobastrokin jäänyt näkemättä. Melkein näkemättä se jäi tosin nytkin, sillä ihan vahingossa me sinne eksyimme.
Bobastro on El Chorron läheisyydessä sijaitseva, 800- luvun loppupuolella alueelle kannattajineen paenneen kapinallisjohtajan Umar ibn Hafsunin historiallinen päämaja. Koska nyt puhutaan ajasta ennen Facebookia, LinkedIniä ja Wikipediaa, on tyypin tausta hieman hämärän peitossa. Nimestään huolimatta ibn Hafsun oli kuitenkin ilmeisesti kristitty ja vieläpä melkoinen anarkisti.
Hän vastusti Andalusiaa tuolloin hallinnutta Umaijadidynastiaa ja oli erityisen tympääntynyt näiden kristittyihin kohdistuvaan sortoon ja ankaraa verotukseen (Ranska, oletko kuulolla?) Hän rakensi tänne päämajansa ja linnoitti läheisen Ardalesin kaupungin. Hän myös hankki haltuunsa maata ja linnoituksia ympäri maakuntaa. Yhä tänään Bobastrosta löytyvät hänen rakentamansa kirkon rauniot, jonka hän kuulemma rakennutti paikallisen erakkomunkkiyhteisön innoittamana.
Vaikka kirkonraunioille johdattavan reitin opastaulut kovin jännittävän kuvan noista historian tapahtumista maalailevatkin, ei täällä oikeastaan ole kauheasti nähtävää. Ellei sitten ole ihan hardcore-historiafani. Mutta eipä se pääsymaksukaan ole muutamaa euroa korkeampi.
Historiasta (ja pitkästä sellaisesta) kertovat myös ympärillä avautuvat jylhät maisemat. Kaikki ne historiantunneilla toisesta korvasta ulos valuneet oppitunnit mannerlaatoista ja jäätiköiden liikkeistä ja miljoonista, miljoonista aluetta muovainneista vuosista ovat täällä ihan paljain silmin nähtävissä. Vuoristo, joka kantaa yhä arpia tapahtumista; maisemat, jotka raaoin ottein muovasi taitelijoista armottomin - luonto itse. Kyllähän se pakottaa jopa minun kaltaiseni draamakuningattaren nöyrtymään kaiken suhteellisuuden edessä.
Tässä maailmankaikkeutemme historiassa me ihmiset olemme rellestäneet vasta aika vähän aikaa - ja ilmeisen hyvin se maailma pärjäsi sitäkin ennen. Planeettamme kymmenmiljoonaisella aikajanalla ihmiskunnan historia on vielä vaipoissaan kiukutteleva lapsi. Joskin aika kohtuuttoman paljon tuhoa se ihmislapsi on onnistunut aikaansaamaan tuona aikana.
Minä olen digitaalisen ajan lapsi ja oman jokapäiväisen elämäni mielekkyys rakentuu hyvin pitkäli modernin teknologian saavutusten varaan (heiiiiiiii, Blogger!) , mutta kovin uusia keksintöjähän nuo ovat. Jotenkin ne ihmiset vain elivät ilman niitäkin.
Jotenkin sitä romanttisluonteinen perihumanisti haluaa sinnikkäästi uskoa, että jotain ihmisessä on säilynyt perustavanlaatuisesti samana läpi koko kirjavan historiansa, muutosten, edistyksen, kapinoiden, yhteiskuntajärjestelmien ja teknologisen edistyksen.
Muistan opiskeluaikoina kääntäneeni viestiä, jonka yksi muinaisen Egyptin hallitsijoiden viimeisenä leposijana toimineen Kuninkaiden laakson rakentaneista työmiehistä oli jonnekin kallionseinämään kaivertanut angstia purkaakseen (taas, aikaa ennen Twitteriä). Siinä hän valitteli sitä, kuinka oli niin sairas, ettei lääketiedekään häntä voinut auttaa. Sairas vailla toivoakaan paranemisesta. Ja kaikki tämä, koska hän ei ollut nähnyt rakastaan viiteen päivään. Mutta että sillä hetkellä, kun hän taas näkee tämän seuraavan kerran, on hän parantunut mies.
Rakkaus, ihmiset. Rakkaus.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti