Emmerdalesta Ardalesiin

El Chorrosta lyhyen ajomatkan päässä sijaitseva Ardales on pieni vuorenrinteille levittäytyvä, 1500-luvulle juurensa juontavan kirkon ympärillä kumpuileva kylä. Sitä vartioivat historiallisen Ardalesin linnan rauniot. Linnan rakennuttaja on juurikin se aikansa anarkisti ja rämäpää rettelöitsijä Umar ibn Hafsun.

Kylän juuret ulottuvat kauas historiaan ja kylän nimikin, alkujaan Ard-Allah, Allahin maa, on peräisin maurilaisajalta. Kirkko on keskeinen osa kylää ja sen torni on nähtävissä mistä tahansa päin kylää. Alunperin paikalla sijaitsi moskeija, ja sen lasitetuista tiilistä tehty, vihreän ja sinisen eri sävyissä auringossa kimalteleva kirkontorni onkin itse asiassa alkuperäisen moskeijan minareetti. 

Herrasmiehellä on Yorkshiressä talo, jonka takapihalta aukeavat juuri sellaiset henkeäsalpaavat Emmerdale- maisemat. Ei se Ardaleskään kyllä kauas jälkeen jää...

Muutaman kilometrin päässä sijaitsee maanjäristyksen seurauksena vuonna 1821 löytynyt luolasto, mutta muuten ei tässä kylässä ole mitään kovin merkittävää ja muista Andalusian rinteitä täplittävistä valkoisista pikkukylistä poikkeavaa.

Ja toisaalta siinä juuri piileekin näiden kylien viehätys. Aika tuntuu pysähtyneen. Vanhat miehet kokoontuvat puistoihin ja terassien varjoon pelaamaan korttia ja parantamaan maailmaa juuri niinkuin ovat aina tehneet.

Silti kadut ovat täynnä elämää. Se leijuu ilmassa kotien avoimista ovista ja ikkunoista ulos kantautuvissa äänissä ja tuoksuissa, ympäröiden ohikulkijan ja tempaisten tämän hetkeksi mukaan osaksi asukkaidensa elämää. Garcioilla käsketään pikku-Antoniota pesemään käsiä, Gileillä taas jonkun pitäisi päästää koira ulos. Gonzaleseilla on tänään pyykkipäivä ja Hernandezeilla kokataan... jaaha - taitaa olla lihapullapäivä!

Ja vaikka juuri näissä kylissä asukkaiden melkein odottaisi suhtautuvan epäilevästi niihin "ulkopuolisiin", niin tavalla, joka minun suomalaiseen mentaliteettiin tuntuu hassulta - kun taas Herrasmiehelle asia on mitä luonnollisin - juuri täällä vieraita vastaantulijoitakin tervehditään. Buenas dias teillekin, mis amigos!

Sitä elämän suurta mittakaavaa

Onneksi meillä oli se auto El Chorrossa - muuten olisi Bobastrokin jäänyt näkemättä. Melkein näkemättä se jäi tosin nytkin, sillä ihan vahingossa me sinne eksyimme. 

Bobastro on El Chorron läheisyydessä sijaitseva, 800- luvun loppupuolella alueelle kannattajineen paenneen kapinallisjohtajan Umar ibn Hafsunin historiallinen päämaja. Koska nyt puhutaan ajasta ennen Facebookia, LinkedIniä ja Wikipediaa, on tyypin tausta hieman hämärän peitossa. Nimestään huolimatta ibn Hafsun oli kuitenkin ilmeisesti kristitty ja vieläpä melkoinen anarkisti. 

Hän vastusti Andalusiaa tuolloin hallinnutta Umaijadidynastiaa ja oli erityisen tympääntynyt näiden kristittyihin kohdistuvaan sortoon ja ankaraa verotukseen (Ranska, oletko kuulolla?)  Hän  rakensi tänne päämajansa ja linnoitti läheisen Ardalesin kaupungin. Hän myös  hankki haltuunsa maata ja linnoituksia ympäri maakuntaa. Yhä tänään Bobastrosta löytyvät hänen rakentamansa kirkon rauniot, jonka hän kuulemma rakennutti paikallisen erakkomunkkiyhteisön innoittamana.

Vaikka kirkonraunioille johdattavan reitin opastaulut kovin jännittävän kuvan noista historian tapahtumista maalailevatkin, ei täällä oikeastaan ole kauheasti nähtävää. Ellei sitten ole ihan hardcore-historiafani. Mutta eipä se pääsymaksukaan ole muutamaa euroa korkeampi.

Historiasta (ja pitkästä sellaisesta) kertovat myös ympärillä avautuvat jylhät maisemat. Kaikki ne historiantunneilla toisesta korvasta ulos valuneet oppitunnit mannerlaatoista ja jäätiköiden liikkeistä ja miljoonista, miljoonista aluetta muovainneista vuosista ovat täällä ihan paljain silmin nähtävissä. Vuoristo, joka kantaa yhä arpia tapahtumista; maisemat, jotka raaoin ottein muovasi taitelijoista armottomin - luonto itse. Kyllähän se pakottaa jopa minun kaltaiseni draamakuningattaren nöyrtymään kaiken suhteellisuuden edessä.

Tässä maailmankaikkeutemme historiassa me ihmiset olemme rellestäneet vasta aika vähän aikaa - ja ilmeisen hyvin se maailma pärjäsi sitäkin ennen.  Planeettamme kymmenmiljoonaisella aikajanalla ihmiskunnan historia on vielä vaipoissaan kiukutteleva lapsi. Joskin aika kohtuuttoman paljon tuhoa se ihmislapsi on onnistunut aikaansaamaan tuona aikana.

Minä olen digitaalisen ajan lapsi ja oman jokapäiväisen elämäni mielekkyys rakentuu hyvin pitkäli modernin teknologian saavutusten varaan (heiiiiiiii, Blogger!) ,  mutta kovin uusia keksintöjähän nuo ovat. Jotenkin ne ihmiset vain elivät ilman niitäkin.

Jotenkin sitä romanttisluonteinen perihumanisti haluaa sinnikkäästi uskoa, että jotain ihmisessä on säilynyt perustavanlaatuisesti samana läpi koko kirjavan historiansa, muutosten, edistyksen, kapinoiden, yhteiskuntajärjestelmien ja teknologisen edistyksen.

Muistan opiskeluaikoina kääntäneeni viestiä, jonka yksi muinaisen Egyptin hallitsijoiden viimeisenä leposijana toimineen Kuninkaiden laakson rakentaneista työmiehistä oli jonnekin kallionseinämään kaivertanut angstia purkaakseen (taas, aikaa ennen Twitteriä). Siinä hän valitteli sitä, kuinka oli niin sairas, ettei lääketiedekään häntä voinut auttaa. Sairas vailla toivoakaan paranemisesta. Ja kaikki tämä, koska hän ei ollut nähnyt rakastaan viiteen päivään. Mutta että sillä hetkellä, kun hän taas näkee tämän seuraavan kerran, on hän parantunut mies.

Rakkaus, ihmiset. Rakkaus.

Lounaalla El Chorrossa

Kaiken tuon El Chorron ulkoilmassa reippailun jälkeen jalkoja särki (olisiko kannattanut varautua oikein varustein?), suuta kuivasi (olisiko kannattanut tuoda mukana enemmän vettä?), ihoa kuumotti (olisiko kannattanut lisätä sitä aurinkorasvaa?) ja vatsassakin kurni. Oli siis aika hiljentää jälkiviisauden itsenpintaiset äänet lounaalla. 

Siihen ei El Chorron luonnonpuisto ei siihen tarjoa montaa vaihtoehtoa. On Refuge, kiipeilijäklubi joka ulkona sijaitsevalla liitutaulullaan mainosti päivän erikoisuutena mojitoa. Sitten on ihan El Chorron aseman vieressä sijaitseva pieni asemabaari, jossa abuela (isoäiti) pyörittelee hampurilaisten ja täytettyjen patonkien lisäksi mm. kotitekoisia chorizoja. Hurmaava, vähäeleisellä tavallaan tuokin. Sitten on jyrkänteenreunalta avautuvien huikaisevien maisemien äärellä tasapainotteleva La Garganta, vanhaa vuoristoparantolaa muistuttava idyllinen hotelli-ravintola.

Myönnän olleeni alkuun hieman skeptinen. Jos kilpailu on edellämainitun kaltaista, onko ravintolalla edes tarvetta tsempata? Vai olisiko kyseessä paremmuuttaan täynnä oleva teennäinen ja kuitenkin hommat vähän vasemmalla kädellä hoitava paikka? Väärässä olin, onneksi.

Ei tämä mitenkään poikkeuksellisen erinomainen ole, mutta näkymiä ihastellessani vilvoittavan viininköynnöskatoksen alla,  Herasmiehen hymyillessä pöydän toisella puolen, lämpimän tuulen hyväillessä ihoa ja viileän viinin virkistessä mieltä eivät asiat juuri paremmin olisi voineet olla. 

Ruoka oli laadukasta, mutta konstailematonta ja ympäröivän seudun raaka-aineita ja perinteitä kunnioittavaa. Alkuun otimme paikallisia leikkeleitä, kasvistempuraa sillä ihanalla paikallisella ruokohunajalla sekä morcillaa, täkäläistä verimakkaraa,  paahdetun kurpitsan kanssa. 

Tempurat eivät olleet ihan onnistuneita. Emme osanneet päättää, oliko niissä myös juustoa, vai oliko taikina vain yksinkertaisesti niin paksua, ettei se ollut ehtinyt kypsyä läpeensä. Tempuralle ominainen keveys ja rapsakkuus siitä kuitenkin puuttui. Leikkeleet sen sijaan olivat onnistuneita ja paahtuneen kurpitsan (kanelilla ryyditetty?) makeus tasapainotti morcillan maanläheisyyttä. Lopputulos oli lohdullinen kuin äidin syli!

Nälkähän ei tuon satsin jälkeen olisi todellakaan ollut. Myös Herrasmies yrittää nykyään (niin) hienovaraisesti (kuin vain osaa) huomauttaa, että "eikö siinä blogissakin mainita ettei ihan kaikkea tarvitse kokeilla yhden aterian aikana...?" Mutta kun ne pääruoatkin näyttivät niin hyviltä! Possunkylkeä serranokinkulla, kanipataa appelsiinilla, porsaanpotkaa... Lopulta - epäilemättä alhaalla laaksossa laiduntavien vuohien määkimisen innoittamana - päädyin uuheen. Joka oli juuri sopivan rasvaista, mehevää ja suussasulavaa. Lisukeperunat olivat  espanjalaiseen tapaan hienoinen pettymys - ne kun olisivat voineet olla vuohesta tihkuneen rasvan päältä rapeiksi kypsyttämiä...

Aterian jälkeen olo oli juuri niin autuas kuin tuollaisen päivän päätteeksi vain olla saattaa. Vieläkin paremmaksi kaikki olisi muuttunut, jos olisimme voineet vetäytyä viettämään siestaa hotellin uima-altaan näkymien ääreen...mutta kotimatka ja oma uima-allas kutsuivat.

Aktiivilomailijan El Chorro

Kyllähän me lopulta sitten sinne El Chorroonkin päädyimme. Omalla autolla tosin, minkä ansiosta seutua tuli tutkailtua vähän laajemmaltikin. Juna on tosin äärimmäisen kätevä keino päästä tänne, sillä asema sijaitsee ihan keskellä luonnonpuistoa.

El Chorro on aktiivilomailijan paratiisi ja paikka tarjoaa elämyksiä niin patikoijille, melojille  kuin pyöräilijöille. Los Gaitanesin jyrkkien seinämien vuoksi se on erityisesti kiipeilijöiden suosiossa. Ja mikäs sen parempi päiväretkikohde korkeanpaikankammoiselle allekirjoittaneelle! Onneksi edes puolet meistä oli varustautunut asiaankuuluvasti...

Ranskalainen pedikyyri ja kultaiset sandaalit -
voiko olla tilannetta joihin ne EIVÄT olisi täydellinen valinta?

Alueella on vapaasti tutkailtavissa olevan ympäristön lisäksi kaksi merkittyä patikointireittiä joista toinen on n. 45 minuuttia ja toinen puolisen tuntia kestävä. Korkeutta ensin mainitulla on ihan kiitettävästi, mutta myös näkymät ovat sen mukaiset.

Luonnonpuiston rauhassa rinteet ovat koti myös rikkaalle kasvi- ja eläinkunnalle, joista osa on suojeltuja. Ruokabloggari/ harrastelijahortonomi bongasi täältä myös useita villiyrttejä: ainakin rosmariinia, salviaa ja villitimjamia.

El Chorro on kuuluisa Los Gaitanesin rotkosta, joka yhdistää kolme Malagan läpi virtaavaa jokea. Ennen alueen padon rakentamista olivat sateiden aiheuttamat tulvat melkoisia.

1850- luvun puolessavälissä tänne rakennettiin rautatie, joka vihdoin yhdisti eteläisen Malagan muuhun Espanjaan. Rautatie kulki läpi jyrkänteisiin hakattujen tunneleiden läpi, jotka ovat edelleen käytössä.

Vuonna 1901 aloitettiin neljä vuotta kestänyt kanavan rakennusprojekti, jonka aikana rakennettiin myös jyrkänteen reunalla teräspalkkien varassa mutkitteleva, kuningas Alfonso XIII:n vierailun kunniaksi "Kuninkaan käytäväksi" nimetty huoltokäytävä. Toisin kuin monella muulla vastaavalla ja vaaroja täynnä olevalla rakennustyömaalla tätä ei tehty vankien suorittamalla pakkotyöllä, vaan työhön palkattiin asiansa osaavia työmiehiä mm. paikallisesta satamasta.

Näkymät sieltä olisivat epäilemättä vielä mahtavammat, mutta ikävä kyllä se on nyt osaksi romahtanut eikä siksi käytössä (varsin terapeuttisia uutisia sille korkeanpaikankammolleni...)

Vaikka eipä se huimapäisimpiä kiipeilijöitä kauheasti estele. Minkähänlaiset matkavakuutukset niillä on...?

El Chorro on omiaan polttamaan ainakin muutaman  churron kalorit. Hien tuolla saa kyllä pintaan. Ja kyllähän tuo päivä koitui noiden sandaalien kohtaloksi. Mutta kaunista täällä on - kaikkia kliseitäkin uhmaten käyttäisin jopa sanaa paratiisinomainen. 

Ei ole ihme, että ympäristö ruokkii nuorta (*huokaus*) rakkautta...