Andalusian Auringossa: Illallisella Fiskars Wärdshusissa

Fiskars Wärdshusiin kädenjälkensä jättäneiden paikallisten taidekäsityöläisten osaamista esitellään ylpeästi myös hotellin ravintolan puolella.

Yleisilmeeltään ravintolan sali jatkaa hotellin muiden osien levollisen yksinkertaista ja tyylikästä linjaa.

Menu; niin ruokien kuin viinien puolella on lyhyt ja harkittu. Pääpaino (täälläkin) on kauden tuotteissa ja paikallisissa tuottajissa. Myös leipä (tällä kertaa tilli-basilikaa) on omaa tuotantoa.

Onneksi meitä oli kaksi jotta päästiin maistelemaan ihan kaikkia houkuttelevia ihanuuksia. Yrityksessäni (ne ovat toistuvia joskin valitettavan lyhytikäisiä) olla vähemmän härkäpäinen annoin seuralaisen valita ateriansa ensin ja tottakai sen piti mennä valitsemaan se ankanmaksa-annos, jota olin himoinnut jo loman varmistumisesta lähtien. Pohjatonta annoskateutta tuntemaan varautuen otin itse alkuun ravunpyrstöt.

Viinilistan kanssa pähkäillessämme, kaikki viime aikojen tastingien ja teorioiden oppitunnit vielä suht tuoreina mielessämme, emme oikein kaksinkaan päässeet yksimielisyyteen. Onneksi tarjoilija ehdotti shampanjaa. Mikäs sen parempaa! Pannier Brut Selectionin kuiva hapokkuus ja kevyt paahteisuus oli molempien mieleen.

Jo tässä vaiheessa illallinen antoi oppitunnin maakuntamatkailun avartavuudessa. En todellakaan odottanut näkeväni listalla jotain ankanmaksan kaltaista - vielä vähemmän näin upeasti tarjoiltuna. Ei muuten tullut siinä fiilistelyssä edes mieleen kysyä, että mistä päin maailmaa ankka oli kotoisin...

Maksa oli ihan yhtä onnistuneesti myös kypsennetty. Kirsikkahilloke oli erinomainen lisä, mutta itse en oikein osannut päättää, mitä mieltä olin hernepyree-yhdistelmästä. Naapurinpoika sen sijaan oli myyty.

Eikä ollut muuten annoskateudesta tietoakaan, kun minun annokseni kannettiin pöytään. Kaikenkaikkiaan upea annos. Chili antoi juuri oikeanlämpöisen säväyksen kastikkeen pohjana toimivalle ruskistetulle voille. Niin mäti, kuivatut chilihörsylät (ei, ei ammattitermi) ja paahtoleipäcrumble pitivät annoksen mielenkiintoisena myös tekstuuriensa puolesta. Loistava suola, kuten annoksissa kautta linjan.

Pääruokien viinejä valitessamme saimme maistella muutamaa vaihetoehtoa, pisteet tästä. Ensimmäiset kaksi vaihtoehtoamme olivat päässeet loppumaan, joten kalan kanssa painiskelimme portugalilaisen Douron ja itävaltalaisen Sylvanerin välillä. Sylvaner vei voiton aromikkuudellaan, joskin itse ruoan kanssa se Douro toimikin yllättäen paremmin. Molempi parempi - näin sitä ~~juodessa~~ syödessä viisastuu!

Seuralaisen pihviviiniä valitessa valinta olikin jo helpompi: Pian Scorronen Barbera d'Asti hurmasi pehmeänrunsaalla täyteläisyydellään.

Koska seuralainen oli (taas!) käyttänyt etuoikeuttaan, jäi minulle kala, joka tuolloin oli paistettua siikaa kauden kasviksilla ja valloittavan sitruksisella jogurttikastikkeella. Ihanan kesäinen annos, jonka rapeat porkkanalastut ihastuttivat niin ulkonäöllään kuin maullaankin.

Seuralaisen kotimainen häränsisäfileen kypsyys oli onnistunut ja Bearnaise lempeän täyteläistä. Enpä kyllä muista, milloin olisi viimeksi tullut ihan pihvilihaa syötyä. Meillä kun harrastetaan noita sisäelimiä ja pitkään hadutettuja, vähemmän käytettyjä ruhonosia, niin eipä sillä ole kyllä Naapurinpoikaakaan hemmoteltu. Ja kyllä sille vain aikansa ja paikkansa on, ei siitä mihinkään pääse.

Yllättävää kyllä, molempien kyltymättömien karnivoorien mieleen jäivät parhaimpina suorituksina juuri nuo lisäkkeet. Todella erinomaisesti valmistettuja kasviksia: täydellinen kypsyysaste ja rutkasti makua.

Jälkkäriviiniksi meille ehdotettiin tätä italialaista ilonlähdettä. Kuplivuus antoi sille ihanaa juhlavuutta, jota raikas ja aromikas maku täydensivät. Varsin mainio yhdistelmä molempien jälkiruoille.

Naapurinpojan lautaselta löytyi kauniisti tarjoiltu, viettelevän lempeä eikä yhtään liian sitruunainen posset. Täydellisen kuohkea, suorastaan syleilevä koostumus.

Ja minulle... niin. Tässä vaiheessa onnistunutta iltaamme Instagrammattuamme ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa käyttöön aseista järein: #foodporn - häshtäg. Katsokaa nyt tuota!

Ehkä kauneinta, mitä olen lautasella koskaan saanut. Annoksen valkosuklaamousse ei ollut liian makeaa ja antoi kauniisti tilaa herukkasoseen hapokkuudelle, joka sekään ei kuitenkaan ollut silmät kyyneeliin (vääristä syistä) saavan karvasta. Kyyneleitä liki nähtiin, mutta juuri oikeista syistä.