Teellä beduiinin kanssa - miksi minä matkustan

* * *

For English please see here

* * * 

Matkustaminen on yksi elämäni suurimpia intohimoja. Halu nähdä maailmaa ja kokea uusia paikkoja ei ole aina ihan helpoin yhdistettävä tällä hetkellä Suomessa sijaitsevan päivätyön kanssa, mutta yritys jatkuu. 

Etenkin ensimmäistä kertaa uudessa maassa vierailu on humalluttavuudessaan liki ... no, huumeeseen verrattava kokemus. Kaikki on uutta, kaikki tuntuu mahdolliselta. Jännitys syöksyy suonissa ja energiaa tuntuu olevan loputtomiin. Aistit tuntuvat olevan ylivirittyneet: värit tuntuvat kirkkaammilta, tuoksut voimakkaammilta, maut vahvemmilta.

Suurimmaksi osaksi olen matkustanut yksin ja maissa, jossa albiinoväritykselläni erotun paikallisväestöstä melkoisen selvästi. Mutta jostain syystä olen kotonani nimen omaan kun en ole kotonani; jotenkin ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus on rooli, jossa tunnen oloni kummallisen luontevaksi. 

Uudet kokemukset, kulinaariset löytöretket, torit, vilaus paikallisten arkeen turistioppaiden tiivistelmiä syvemmältä... ne kaikki ovat syitä, jotka haluavat maailmalle uudestaan ja uudestaan, mutta ehkä niitä kaikkein mieleenpainuvia muistoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa. Ihmisten, joita ei enää koskaan tule näkemään, mutta jotka onnistuvat jättämään lähtemättömän jäljen sydämeesi.

Yhden tällaisen koin taannoisella Israelin matkallani, Jerusalemin vanhan kaupungin sokkeloisilla kujilla. 

Kulunut vuosi on ollut raskas monellakin tapaa.  Yksityiselämän myllerrysten lisäksi henkisiä voimavarojani ovat syöneet myös keväällä aloittamani uuden työn mukanaan tuomat haasteet, joiden kautta olen joutunut aitiopaikalta seuraamaan suorastaan pelottavaksi kiristynyttä asenneilmapiiriä ja keskusteluforumeilla vellovaa käsittämätöntä pahan olon määrää, jonka kohteeksi olen työni kautta joutunut minäkin. 

Olen ollut ihan lopussa. Itkettyä on tullut usein. Onko minusta tähän? Missä vaiheessa liika on liikaa? Koska saa luovuttaa? 

Vuoden lopulla karkasin rakkaaseen Lähi-itääni. Ei sillä, että olisin sielläkään malttanut pysähtyä: suorittajaluonne piti kiinni täyteen ahdetusta, jälkeen päin mietittynä hieman turhankin kunnianhimoisesta matkasuunnitelmastaan keuhkoputkentulehduksenkin kourissa. Jaksaa, jaksaa (ei muuten jaksakaan).

Muutaman vuoden tauon jälkeen tunsin oloni siellä kuitenkin ulkopuolisemmaksi kuin koskaan. Lokakuusta jatkuneet  levottomuudet sekoittivat päätäni entisestään. Tuntui etten enää ymmärtänyt mitään: en omaa elämääni enkä maailmaa. Tunsin olevani eksyksissä molemmissa. Kysymyksiä oli loputtomiin, vastauksia ei mihinkään. Mihin nyt? Mitä minä täälläkään teen? Tällaistako tämä tulee aina olemaan - maat ja kaupungit ympärillä vaihtuvat, mutta minä pysyn yksin?

Edes vierailu Itkumuurilla ei tarjonnut kipeästi kaipaamani rauhaa. Tuijottaessani sen ihmisten hätää ja epätoivoa jo vuosisatojen ajan kuunnellutta seinää eivät sanat enää onnistuneet järjestymään päässäni edes alkeellisimmaksi avunpyynnöksi. 

Jatkoin päämäärätöntä vaellustani vanhan kaupungin uumenissa, kunnes yrittäessäni valita tietä risteyksessä vanha mies kohtasi katseeni ja viittoi minut beduiinikäsitöitä myyvän pieneen puotiinsa. Hän tarttui kiinni käsivarrestani, istutti minut alas, katsoi minua hellästi ja sanoi sitten: "surusi menee vielä ohi. Usko minua".

Sitten hän katosi ja palasi hetkeä myöhemmin minttuteepannun kanssa. Kaataessaan sitä eteemme kattamiinsa pieniin laseihin hän tutkiskeli minua varovaisesti. "Olet tottunut olemaan vahva ja kovakin. Kannat kasvojasi kuin naamiota. Et näytä tunteitasi, eikä sinua oikein tälläkään hetkellä pysty lukemaan".

"Ei tässä mitään", yritin vastustella vanhasta tottumuksesta, melkein uskottavan hymyn kasvoilleni liimaten. "Ei kaikkea tarvitse jaksaa", mies vakuutti. "Sinun täytyy oppia olemaan itsellesi armollisempi. Kyllä sinä pärjäämään tuletkin - kunhan vain muistaisit uskoa itseesi". 

Vanhan beduiinin täysin odottamaton ele ja ystävälliset sanat tulivat mitä otollisimpaan aikaan. Sisälläni jo pidempään romahtamassa olleet muurit alkoivat rakoilla niin, etten saanut niitä tai itseäni enää koossa pidettyä minäkään. Sumenevien silmieni läpi yritin vielä epätoivoisesti kiinnittää katsettani johonkin ja pysäyttää tulossa olevaa.

"Ei sinun tarvitse puhua", mies lohdutti. Enkä siihen olisi enää pystynytkään. Ja siinä, ventovieraan ihmisen edessä, toisella puolen maailmaa, ympärilläni pelkkää pelkoa ja hämmennystä, minä murruin ja annoin kyynelten tulla. 

"Molemmat me olemme vieraalla maalla", mies pohti ikkunasta ulos kujalle ja kaukaisuuteen tuijottaen. "Minä olen beduiini. Eivät minun juureni täällä ole. Eivät nämä ole minun ihmisiäni". 

"Jotkut ihmiset vain eivät ole sinulle hyväksi", mies jatkoi hitaasti, jokaista sanaansa punniten. "He syövät sinun energiasi eikä sinulle jää mitään. Silloin ihminen kuihtuu. Mutta on toisenlaisiakin ihmisiä. He antavat sinulle valoa ja saavat sinut kasvamaan. Silloin sinulla on sitä valoa muillekin annettavaksi asti. Sinulla on elämässäsi myös heitä", hän muistutti. "Et sinä yksin ole". 

Enkä minä olekaan. Eikä kukaan meistä. Otetaan se valo vastaan. Ja ollaan sitä myös muille. 

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?

      

TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!