Riikan juutalaisghetto ja Latvian holokaustimuseo

* * * 

For English please see here

* * * 

Riikan kauppahallin viereistä, hieman epämääräistä aluetta on viime vuosina kunnostettu ja nyt sieltä löytyy makasiineja muistuttava alue kauneushoitoloineen, pikkuputiikkeineen. gallerioineen ja kahviloineen. 

Sen takaa alkaa Maskavas iela- kadun ympärille levittäytyvä parhaat päivänsä nähnyt puutaloalue.

Aikoinaan tämä alue oli Riikan juutalaisghetto.

Teknisesti Latvian vuodesta 1940 vuoteen 1991 kestänyt miehitys jakaantuu kolmeen osaan. Vuosina 1940-1941 ja vuodesta 1944/45 vuoteen 1991 puikoissa oli Neuvostoliitto. Tuon välisenä aikana hirmuhallinnon perinteitä jatkoi Natsi-Saksa.

Heinäkuussa 1941 Riikan synagogat poltettiin. Latvialaisia kannustettiin tappamaan juutalaisväestöään. Juutalaisilta vaadittiin kahden keltaisen tähden käyttämistä: yksi etupuolella ja toinen selässä, jotta nämä olisivat helpommin erotettavissa. Tuhansia juutalaisia piestiin kuoliaiksi vankiloissa ilman, että kukaan joutui syytteeseen. Julkiset paikat suljettiin juutalaisilta.

Gestapo perusti päämajansa Raina bulvāris- kadulla sijainneeseen Latvian maa-ja metsätalousministeriöön, jonka kellareissa juutalaisia kuulusteltiin ja kidutettiin. Vankilaan päätyneet näännytettiin nälkään.

Lokakuussa 1941 kaikki Riikan ja sitä ympäröivien alueiden juutalaiset koottiin ghettoon. Liki 30 000 juutalaista tapettiin marraskuun lopusta joulukuun alkuun kestänessä Rumbulan joukkomurhassa.

Logistiikan ja suunnitelmallisuuden natsit osasivat. Tänne alettiin tuoda junalasteittain juutalaisia myös Saksasta. Suuri osa heistä tapettiin jo Riikassa. 

Ulkoilmanäyttelyn monimetrinen seinämä kartoittaa näitä kuljetuksia. Ja ihmisiä niissä.

Keväällä 1943 nykyisen Mežaparksin alueelle valmistui Kaiserwaldin keskitysleiri, johon osa juutalaisista siirrettiin. Samaisen vuoden lopulla ghetto tyhjennettiin lopullisesti ja erinäisten verilöylyjen jälkeen jäljellä olevat juutalaiset siirrettiin ghetosta junakuljetuksin. Määränpäänä Auschwitz.

Museon poikkeuksellinen lähestymistapa antaa näille tuhansille ihmisille kasvot ja kertoo heidän tarinoitaan varsin erikoisella tavalla.

Pimeässä hallissa vierailijaa tervehtivät lyhdyt, joihin on koottu menehtyneiden kuvia, matkustusasiakirjoja ja taustoja.

Onnellisista ja vielä huolettomista päivistä kertovista perhepotreteista edetään päiväkirjamerkintöhin ja postikortteihin, joissa ihan tavalliset ihmiset kuvailevat olosuhteita ja matkaansa kohti määränpäätä, jonka kukaan ei olisi voinut 1900-luvun Euroopassa kuvitellakaan heitä odottavan.

Miksi? Kāpēc? Warum? 

?פֿאַר וואָס 

Kolmas Valtakunta saattoi olla yhden sosiopaatin unelma, mutta sen käytännön toteutuksesta olivat suorasti tai epäsuorasti vastuussa tuhannet, elleivät jopa kymmenettuhannet henkilöt. Eihän mistään maasta löydy noin paljoa kieroon kasvaneita, perinpohjaisen pahoja ja vailla omatuntoa olevia ihmisiä, joiden mielestä viattomien tappaminen on oikein? Vielä vähemmän kokonaisen ihmisryhmän hävittäminen?

Se kertoo siitä, kuinka onnistuneesti yhden kansanosan demonisointi oli pohjustettu: kuinka niin käsittämättömän moni ihminen oli saatu uskomaan heidän olevan roskakasa vailla ihmisarvoa. Ihan vain uskontonsa takia.

Corner Housen lailla vierailu täällä jättää hiljaiseksi.

Matkailu todellakin avartaa. Se tuo historian, kansat ja niitä kohdanneet tragediat ihan eri lailla lähelle ja pitää ne sydämessä mukana koko loppuelämän. 

Silti yksi kysymys jää; aina sama. Kysymys, johon ei kai vastausta olekaan. Miksi me, ihmiskunta, emme tunnu oppineen mitään? Miksi holokaustin kaltaiset hirmuteot eivät ole jääneet menneisyyteen; varoittaviksi esimerkeiksi, joista päätämme puistellen lukisimme historiankirjoista? Miksi sen sijaan, että ne olisivat jääneet noiden kirjojen alaviitteiksi ne ovat yhä juoni siinä kirjassa, jota oma sukupolvemme vuorostaan kirjoittaa?

Miten on mahdollista, että ne ovat jatkuneet meidän päiviimme saakka -  Kambodzassa, entisen Jugoslavian alueella, Ruandassa? Miten on selitettävissä, että me todistamme niitä uutisotsikoissa yhä tänäänkin: Ukrainassa, Somaliassa, Pohjois-Koreassa ja Syyriassa?

Voi, kun me joku päivä oppisimme.

Miten siellä jaksetaan? Tiedän, tiedän. Mutta hei - lupaan, että tämä on viimeinen vähän rankempi kohde. Loppupostausten ajan ihan vain lomaillaan hyvän ruoan ja juoman parissa. Ja siitä puhuen - joko siellä on nälkä? 

Jatketaanko seuraavaksi tuohon naapuriin kauppahalliin? Vai olisiko ravintolan paikka?

Vinkkejä voi hakea vaikka tästä ruoka.fi- sivun jutusta...!

* Matkajärjestelyt toteutettu yhteistyössä Latvian valtion kanssa* 

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?