Elämäni paras illallinen: Vincents

* * * 

For English please see here

* * * 

Kuten olette ehkä aikaisemmista postauksista huomanneet, oli Latvian-reissumme melkoista kulinaarista ilotulitusta. Hyvin tuli syötyä - vain yhtenä aamuna oli noin kolmen minuutin ajan epäilys siitä, että nälkä saattaisi olla tulossa.

Reissussa ollessa on käytettävissä oleva aika aina rajallinen. Niinpä sitä ottaa aina pienen riskin ravintoloiden ruokalistoja tutkiessaan ja illallisvarauksia tehdessään. Entä jos meneekin pieleen? Entä jos ravintola ei olekaan kaiken hypetyksen ja odotuksen arvoinen?

Tämäkään mielessä emme voineet jättää koko Latvian parhaaksi rankattua Vincents-ravintolaa väliin. Kuten arvata saattaa - iltaan kohdistuvat odotukset olivat todella kovat. Mutta voin kertoa, että kyynel oli tulla silmään vielä kuvia editoidessa ja iltaa muistellessa. Onnesta, tosin. 

Illallinen oli suorastaan sadunomainen spektaakkeli.

Art nouveau-tyliä edustavien rakennusten reunustamalla Elizabetes iela-kadulla sijaitseva Vincents hurmasi meidät jo palvelullaan. Olin jostain ennen reissua lukenut varoituksia Riikan tylystä asiakaspalvelukulttuurista, mutta itse emme törmänneet siihen missään - emme ravintoloissa emmekä toreilla.

Hurmaava oli myös ravintolan sisustus. Tässä vaiheessa vähän jo jänskätti (ja hävetti tuo kamera). 

Ravintola on perustettu vuonna 1994 ja sitä luotsaa mm. Iso-Britannian kuningashuonetta kestinnyt Martins Ritins. Niin, ja on täällä illastanut muuan Heston Blumenthalkin.

Iltamme alkoi proseccolla. Ja kuten arvata saattaa, erinomaisella sellaisella. Niin ja tuossa lasissa? No syötäviä oksia. Itsetarkoituksellista hifistelyä? Naurettavaa teatteria, jossa itse ruoka jää kaiken muun varjoon? Odottakaas vain...

Sitten alkoikin tapahtua. Pöytään saapui juttelemaan itse chef Ritins. Ja toi mukanaan keittiön tervehdyksen. Yöllä oli kuulemma satanut rakeita. Olivat napanneet niistä isoimmat. "Mutta kun on tämä ilmastonlämpeneminen", selitettiin meille... ja kaivettiin esiin kaasupoltin. 

Ja kah - sieltähän paljastui lohisashimia, luomuavokadoa, kombu-merilevää ja wasabinkukkia. Huikaisevan kauniisti esille pantu, herkkä annos. 

Tässä vaiheessa tuijotimme toisiamme epäuskoisina. Mitä kaikkea tulossa vielä olikaan!

Ja tässä vaiheessa kaikki alkoikin mennä alamäkeä. Muistatteko, kuinka postauksen alussa erikseen kehuin paikan asiakaspalvelua? Ja ensiluokkaisen diskreettiä salihenkilökunnan toiminta olikin: kaikki tapahtui kuin itsestään. Ilmeisesti homma ei kuitenkaan ihan tanssin lailla siellä keittiön puolella sujunut...

Seuraavaksi pöytäämme nimittäin talutettiin yksi kokeista. Päätään pyöritellen chef Ritins kantoi kädessään ryppyistä paperipussia ja pahoitteli tapahtunutta. Kokille oli annettu tehtäväksi valmistaa meille tonnikalatartar, mutta ei siitä ollut kuulemma mitään tullut. "En minä ymmärrä, missä se on kokkaamaan oppinut" puuskahti Ritins. "Vankilassa?"

Niinpä vuolaiden anteeksipyyntöjen myötä siitä paperikassista kaivettiin purkki riikalaista säilykekalaa. 

Mutta simsalabim mitä sieltä purkista löytyikään!

Raaka-aineista ei täällä tingitä. Menu vaihtuu Vincentsissä viikottain saatavilla olevien raaka-aineiden mukaan jotka mahdollisuuksien mukaan hankitaan paikallisilta pieniltä luomutuottajilta.

Martins Ritins oli juuri palannut kahden viikon Japanin-matkalta ("ihan paras ruokamatkakohde!") ja sen vaikutukset näkyivät illan annissa. Tonnikalatartaria esimerkiksi saattelivat ponzu-kastike sekä tuoreena silmiemme edessä raastettu wasabi.

Toinen asia (tai no, yksi monista), mistä ravintola tunnetaan, on sen erityisen onnistuneet viinisuositukset. Niiden takaa löytyy sommelier Raimonds Tomsons, joka on myös maan sommelieryhdistyksen puheenjohtaja. Viinilasilliset ovat kuitenkin maltillisen hintaisia - suurin osa kympin pintaan ja alle ja kalleinkin 14 euroa. Saman hinnan maksaa Suomessa jo Teatterin terassilla!

Kolmen ruokalajin illallinen maksaa kahdelta siis noin 250 euroa. Hintansa arvoinen? No tasan on.

Seuraava ruokalaji oli unelmanpehmeä parsakeitto villivalkosipulin lehdillä. Niin ja etanatempuralla ("no tottakai kun Ranskasta puhutaan!" huudahti tähän herra Ritins). Mais bien sûr!

Aikataulumme oli ollut varsin tapahtumarikas ja olimme odottaneen tätä illallista mahdollisuutena rauhoittua, olla kahdestaan ja viettää sitä laatuaikaa. Niinkuin vaikka puhumalla keskenämme. Mutta ei siitä mitään tullut - me vain virnistelimme toisillemme vajaamielisen lailla.

Leipien kanssa (oh, tuota fougassea!) tarjoiltiin kolmea erilaista voita, joista omaksi suosikikseni nousi merilevällä maustettu voi (Oi. Joi. Joi.) 

Opimme myös, että Planeta, tuo sisilialainen viinitalo, jonka Etna Rossoon olemme niin kovin ihastuneita, tekee myös oliiviöljyä.

Leipien jälkeen oli aika puhdistaa makuaisti. Jota varten limesorbettimassa pudotettiin nestemäiseen typpeen, ongittiin jäätelöpallomaiseksi jähmettyneenä ja hunnutettiin matchalla. Tiedättehän? Ihan niinkuin meillä kaikilla kotona...

Pääruoista valitsimme kalaa ja maitovasikka-confitia. En minä oikein pysty näistä vieläkään mitään järjellistä sanomaan. Hienoja annoksia. Ei, upeita.

Pökerryttävän kauniitakin vielä. Tuo tuossa edessä? Possunpääkroketti. Ruokataivas. 

Jälkiruokaviini hurmasi meidät molemmat. "Käy erityisen hyvin suklaan kanssa", vinkkasi sommelier...

... ja hetkeä myöhemmin pöytään saapui kondiittorin tervehdys: suklaakuorrutteinen pala taivasta.

Jälkiruoka oli täydellinen päätös illalle. Suklaata kylmänä ja kuumana, eri tekstuureilla ja vaaleusasteilla.

Mutta ei se ilta vielä ohi ollut. Pöytäämme kannettiin valtava laatikko. "Laskunmaksun aika", totesi tarjoilija vakavana. "Eikä se mikään pieni olekaan". 

Laatikosta paljastui kuitenkin soittorasia (iiiik) käsintehdyillä suklaakonvehdeilla täytettyinä (iiiiiiik). Kahvin kanssa nautittaviksi. 

Niin. No nyt ne pakolliset pohdinnat. 

Oliko ilta teennäistä sirkusta, jossa ruoka jäi alaviitteen asemaan? Ei. 

Oliko tämä sellaista piperrystä, jota nyt kuuluisi vihata? Oli. Mutta minä pidän piperryksestä!

Pitikö kuitenkin kurvata kotiin Mäkkärin kautta kun nälkä ei lähtenyt? Ei.

Pitääkö ravintolaillallisen olla elämys onnistuakseen? Kyllä. Minulle vastaus on kyllä. Ja siinä täällä onnistuttiin yli kaikkien odotusten.  

Lähtiessämme Martin Ritins tuli hyvästelemään meidät ja tässä vaiheessa olin kyynelissä jo minäkin. Ihan kaulaan kapsahdin. Elämäni paras illallinen. Ehdottomasti. Jotain, joka Riikassa täytyy kokea. 

Ruoka oli loistavaa, samoin kuin viinit. Siitä ei liene epäilystä kenelläkään. Päällimmäisenä illasta jäi kuitenkin mieleen sen henkilökohtaisuus ja luontevuus. Ei turhantärkeilyä, ei vaivaantunutta pönötystä. "Juuri sitä minä haluankin - että kaikki voivat olla omia itsejään!" huudahti chef Ritins.

Tunsimme itsemme niin tervetulleiksi. Ilta oli huikaiseva; jotain, jonka muisteleminen täyttää sydämen lämmöllä vielä pitkään. 

Etenkin madamen - minä sain mukaani vielä pienen rasian heidän marenkejaan, "sitten aamua varten". Oih.

* Matkajärjestelyt toteutettu yhteistyössä Latvian valtion kanssa* 

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?