Rakkaudesta peliin

Vaikka ovatkin ehkä maailman nirsoimpia syöjiä ja torpedoivat toistuvasti ruokabloggaritätinsä yritykset ujuttaa heidän ruokavalioonsa mitä eksoottisempia aineksia (niinkuin sipulia! Tai porkkanaa!) niin kyllä nuo Siskonlapset niin kovin rakkaita ovat. Ja ovat suureksi ilokseni molemmat innostuneet jalkapallosta, tädin toisesta suuresta rakkaudesta. Tädillä itsellä kun koordinaatiokyky riittää vain vaivoin siihen tuopin kannattelemiseen ja erotuomarin samanaikaiseen solvaamiseen...

Harrastus on sittemmin vienyt mennessään koko perheen: Siskonmies valmentaa ja Siskokin pelaa muiden futismutsien kanssa omassa joukkueessaan. Vielä on tosin töitä edessä, ennenkuin kovin syvällisiin keskusteluihin päästään - eihän se edes tiennyt että Ole Gunnar Solskjaer on Cardiff Cityn uusi valmentaja!

  

Vaikka nuo pelaajat vielä niin kovin sydäntäriipaisevan pieniltä näyttävät, niin ihan sama elämää suurempien tunteiden skaala se on aistittavissa noissa junnupeleissäkin. Samalla ihailtavalla rohkeudella ja innolla hekin kentälle juoksevat, valmiina ottamaan vastaan kaiken sen, mitä seuraavat minuutit mukanaan tuovat.

On jännitystä...

Odottelua...

Kiperiä päätöksiä...

Eikä niiltä loukkantumisiltakaan täysin vältytä.

Kentällä näkyy niin ammattimaisia otteita ja kylmähermoisuutta joka ei petä tiukoissakaan tilanteissa...

Kuin turhautumistakin.

Ja tietenkin niitä suuria pettymyksiä.

Joskus kun se todella on niiiiiiin pienestä kiinni. Väärin ennakoidusta liikkeestä. Sekunnin sadasosista. Muutamasta sentistä.

On kuitenkin ihana nähdä, että tässä iässä on vielä mukana myös reilua peliä, aitoa tsemppiä ja käsinkosketeltavaa tiimihenkeä. Erotuomaria ei haukuta. Kenenkään ei käydä käsiksi (kuulitko, Luis Suarez?). Kannustuslauluissakin nimenomaan kannustetaan omia pelaajia eikä solvata vastapuolen pelaajien alkuperää. On iloa pelaamisesta. Iloa. Voi kun tuon iän saisi kestämään...!

______________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?