Lapsuuden automatkoilla meillä oli tapana uuteen kaupunkiin saapuessamme huvitella leikillä, jossa piti ensimmäisenä löytää paikallinen vesitorni. Siskoni sen sijaan viihdytti itseään etsimällä autonikkunasta paikallista hautausmaata.
Hautausmaat ovat omanlaisia paikkojaan. Siellä aika tuntuu pysähtyneen. Oletteko esimerkiksi huomanneet, miten siellä tuntuu aina olevan syksy? Ja korppeja. Olisikohan se tunnelma yhtä Edgar Allan Poemainen ilman niitä?
Lähelläni Töölössä sijaitseva Hietaniemen hautausmaa-alue on varsin levollinen paikka. Etenkin sen vanha puoli on upea ja tarjoaa mm. monia mielenkiintoisia arkkitehtonisia yksityiskohtia.
Hietaniemi on kulttuurihistoriallisesti merkittävä jo siksi, miten se tarjoaa vilauksen erilaisista, jo muutaman vuosisadankin takaisista elämistä. Voi mitä kaikkia tarinoita hautakiviin kaiverrettujen nimien takaa löytyisikään! Itse jäin miettimään monia ulkomaalaisia nimiä. Miten he tänne kaukaiseen ja kylmään pohjolaan päätyivät? Rakkauden perässä? Löysivätkö he onnensa? Kuolivatko he rakastettuina?
Hautausmaalta löytyy koko elämän ja ihmisyyden kirjo. On vaikuttavia, isolla rahalla rakennettuja muistomerkkejä. On hautoja, joilla yhä käydään ja joita hoidetaan; muistoja, joita yhä vaalitaan.
Sitten on hautoja, jotka aika on jo unohtanut. Ovatkohan niissä lepäävät ihmisetkin unohtuneet? Muistaako heitä enää kukaan?
On historiankirjoistakin tuttuja merkkihenkilöitä...
... ja niitä pienten, tavallisten elämien ihan oikeita suurhenkilöitä.
Tämänvuotiset suru-uutiset ja tuo kaiken katoavaisuudesta muistuttava ympäristö pakottavat asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Koskaan ei tiedä, koska kaikki onkin ohi. Elämä on yksinkertaisesti liian arvokasta itsestäänselvyytenä otettavaksi. Niinpä sitä pitäisi yrittää arvostaa joka päivä; muistaa kiitollisuus ja välittää läheisistä. Kuolinpedillä kun se on liian myöhäistä. Silloin ei muuten kukaan varmasti toivo rakastaneensa vähemmän. Päinvastoin.
Niinpä sitä rakkautta pitäisi uskaltaa tuhlata molemmin käsin - se kun on niitä asioita, joka jakamalla vain kasvaa ja vahvistuu. Sinnikkäästi, joskin ehkä naiivisti en vieläkään, rakkauden ruhjomanakaan osaa kuvitella minkään olevan sitä tärkeämpää - kyllä rakkauden eteen on kaikkensa tehtävä. Jos se ei ole sen arvoista... mikä on?
Vanhimmilla haudoilla näkee usein sinne rakennettuja penkkejä. Kuka niissä istui? Rakkaansa menettänyt omainen, muistelemassa poismennyttä? Entä kun on minun aikani? Kuolenko minä rakastettuna? Vai olenko sittenkin jäänyt yksin? Jääkö minua kaipaamaan kukaan?
Hautausmaa myös pistää miettimään ja arvioimaan omaa itseään ja elämäänsä. Voinko minä olla ylpeä itsestäni? Onko elämäni niin hyvää kuin se voisi olla? Millaisena minut tullaan muistamaan? Onko se se ihminen, jonka toivoisin olevani? Olenko ollut hyvä lähimmäinen?
Tämä syksy on ollut varsin raskasta aikaa, monestakin syystä. Osa minustakin tuntuu kuolleen. Mieltä kalvaa epäilys: olenko minä tarpeeksi hyvä? Riitänkö minä itselleni, saati sille jollekin toiselle? Mutta juuri sellaisina hetkinähän se usko, oli se sitten uskoa mihin tahansa, testataan? Pitäisi vain jaksaa uskoa: itseensä, rakkauteen ja siihen, että se elämä kantaa. Kuitenkin.
Ja muistaa tämä ohje. "Work like you don't need the money, love like you've never been hurt and dance like nobody's watching."
__________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
Runoilijan sanoin:
VastaaPoista"Sisimmässään
jokainen on tuuli,
henkäys
Avaa kämmenesi tuuleen,
hyväile tuulta
aamunkoitosta uniesi läpi
Jos joku kysyy
miksi olet olemassa, tässä,
vastaa tuuli, henkäys ja kädet
Tuulen jokainen jättää
jälkeensä, henkäyksen
ja joskus illan viiletessä
se osuu
joihinkin käsiin"
Tommy Tabermann
<3
PoistaHienosti sopivat mustavalkoiset kuvasi tuohon teemaan.Hietaniemen hautausmaat ovat kaunita.Siellä minunkin vanhempani nukkuvat ikuista untaan....
VastaaPoistaeipä ole tullut mustavalkoisia tehtyäkään moneen vuoteen... kaunista siellä on. ja aika tuntuu jotenkin pysähtyneen.
PoistaKauniita kuvia, taidokkaasti olet saanut tunnelmat vangittua kuviin. Millainen kamera sinulla on, järkkäri ilmeisesti?
VastaaPoistaHietaniemen hautausmaa on kyllä ihana paikka, etenkin pyhäinpäivän ja joulun aikoihin kun kynttilämeri luo tunnelmaa.
kiitoksia kauniista sanoistasi! Kamerani on järkkäri; Canon 7D. Juuri noina mainitseminasi aikoina on se ilmapiiri kyllä aika taianomainen!
PoistaMä tykkään hautausmaista. Siellä on levollista kierrellä ja pohtia ihmisten tarinoita. Kaunitta kuvia!
VastaaPoistaihan samaa mieltä täälläkin :-)
PoistaKauniita kuvia. Välillä tulee itsekin niillä kierreltyä..
VastaaPoistakaunis on paikkakin :-)
PoistaTosi hienoja kuvia! :)
VastaaPoistaKiitoksia kovasti :-)
PoistaMoi! Kandee käydä tsiigaa yhden entisen hautausmaatyöntekijän lyhytelokuva Kuoleman puutarha. Se on nähtävissä sunnuntaihin asti Kluuvin galleriassa(, joka ei siis oo Kluuvissa).
VastaaPoistaKiitos vinkistä! Olin joskus ikuisuus sitten muutaman kesän itsekin hautausmaalla kesätöissä. Ensialkuun vähän pelottavaakin, mutta ihastuin erityisesti hiekkahautojen ylläpidon zenmäisyyteen...!
PoistaHietaniemi on tunnelmallinen. Pyhäinpäivänä napsin muutamia kuvia haudoilla käydessämme, mutta olimme jo vähnä myöhässä päivällispöydästä enkä ehtinty kunnolla keskittyä, hämäräkin oli tulossa.
VastaaPoistaSe on kyllä juurikin sitä. Ja sieltä löytää erinäisiä merkkihenkilöitä - viime kerralla esimerkiksi löysin suuresti rakastamani Albert Edelfeltin haudan!
PoistaUpeita kuvia. Mustavalkoiset kuvat voivat olla todella puhuttelevia.
VastaaPoistaihan totta - ihan tavanomaisistakin kuvista tulee usein niin paljon vaikuttavampia...
PoistaUpeat kuvat ja hienosti kirjoitettu. Kävelen päivittäin töihin hautausmaan läpi ja matkoillakin käymme aina katsomassa paikalliset muistolehdot. Rauhoittavaa ja historiallista.
VastaaPoistakiitoksia :-) eikä ne mietteet aina ihan noin synkkiä ole... :-/ oikeassa olet - hautausmaat tarjoavat kyllä ihan omanlaisensa katsauksen paikalliseen historiaan.
PoistaHautausmaalla on hyvin rauhoittava kävellä. Siellä jos missään pysähtyy sen tosiasian äärelle, että mikä tässä elämässä todella on tärkeää. Minulla ainakin omat turhat murheet ovat karisseet mummoni haudalla ja elämään on tullut uutta luottavaisuutta.
VastaaPoistakiitos viisaista sanoistasi!
PoistaMulla kans oli aikanaan hautausmaalla kesätöissä ollessani tapana vain jäädä tuijottelemaan hautakiviä ja miettimään ihmisten tarinoita. Etenkin kun entivanhaan hautakivissä monesti luki jotain lisätietoja ihmisistä: ammatista, kuolinsyystä, perhesuhteista... sitten sitä huomasi aina laskeskelevansa ihmisten ikiä kuolinhetkillä ja mietiskelevänsä että millaisenkohan elämän ovat saaneet elää. Hautausmaat todella pistävät pohdiskelemaan kaikenlaista! (ps. kauniin dramaattisia kuvia : > )
VastaaPoistano näin on... toivotaan että meillä on vielä paljon hyvää ja kaunista edessä xxx
PoistaHerkkiä mustavalkokuvia, hautausmaalla kävellessä tuntuu kuin olisi ajan ja paikan tuolla puolella itsekin. Muutaman tiiman
VastaaPoistapoissaolo tekee sielulle hyvää, siinä kävellessä mielessäni soi: Franz Liszt:n Liebestraum, Seeli & Kalle Toivion esittämänä.
Ainutlaatuinen kokonaisuus ja rauha on täydellinen. Menetin juuri äsken nuoremman sisareni ja itse olen tämän sukuhaaran
viimeinen elossa oleva joten nämä kuvat vaikuttavat erityisesti juuri nyt.
Markku
kaunnita sanoja sinulla. voimia ja uskoa huomiseen sinne - monien halausten kera!
PoistaLämmin kiitos halauksista...
PoistaValoon päin näistä elämän varjoista pitää yrittää sillä kaikellahan on aikansa ja paikkansa, tämä unohtuu usein
arjen pyörteissä. Tämä on hieno blogi ja löysin tämän juuri oikeaan aikaan, sillä nyt tuntuu kovin yksinäiseltä ja
etäiseltä. Näitäkin elämän varjopuolia on hyvä pitää esillä ja muistaa kuinka rajallista kaikki loppujen lopuksi on.
Markku
iloa ihmisten elämään toki toivonkin pienen blogini tuovan!
Poista