Ja kun tuuli käy hänen ylitseen...

Lapsuuden automatkoilla meillä oli tapana uuteen kaupunkiin saapuessamme huvitella leikillä, jossa piti ensimmäisenä löytää paikallinen vesitorni. Siskoni sen sijaan viihdytti itseään etsimällä autonikkunasta paikallista hautausmaata.

Hautausmaat ovat omanlaisia paikkojaan. Siellä aika tuntuu pysähtyneen. Oletteko esimerkiksi huomanneet, miten siellä tuntuu aina olevan syksy? Ja korppeja. Olisikohan se tunnelma yhtä Edgar Allan Poemainen ilman niitä?

Lähelläni Töölössä sijaitseva Hietaniemen hautausmaa-alue on varsin levollinen paikka. Etenkin sen vanha puoli on upea ja tarjoaa mm. monia mielenkiintoisia arkkitehtonisia yksityiskohtia.

Hietaniemi on kulttuurihistoriallisesti merkittävä jo siksi, miten se tarjoaa vilauksen erilaisista, jo muutaman vuosisadankin takaisista elämistä. Voi mitä kaikkia tarinoita hautakiviin kaiverrettujen nimien takaa löytyisikään! Itse jäin miettimään monia ulkomaalaisia nimiä. Miten he tänne kaukaiseen ja kylmään pohjolaan päätyivät? Rakkauden perässä? Löysivätkö he onnensa? Kuolivatko he rakastettuina?

Hautausmaalta löytyy koko elämän ja ihmisyyden kirjo. On vaikuttavia, isolla rahalla rakennettuja muistomerkkejä. On hautoja, joilla yhä käydään ja joita hoidetaan; muistoja, joita yhä vaalitaan.

Sitten on hautoja, jotka aika on jo unohtanut. Ovatkohan niissä lepäävät ihmisetkin unohtuneet? Muistaako heitä enää kukaan?

On historiankirjoistakin tuttuja  merkkihenkilöitä...

... ja niitä pienten, tavallisten elämien ihan oikeita suurhenkilöitä.

Tämänvuotiset suru-uutiset ja tuo kaiken katoavaisuudesta muistuttava ympäristö pakottavat asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Koskaan ei tiedä, koska kaikki onkin ohi. Elämä on yksinkertaisesti liian arvokasta itsestäänselvyytenä otettavaksi. Niinpä sitä pitäisi yrittää arvostaa joka päivä; muistaa kiitollisuus ja välittää läheisistä. Kuolinpedillä kun se on liian myöhäistä. Silloin ei muuten kukaan varmasti toivo rakastaneensa vähemmän. Päinvastoin. 

Niinpä sitä rakkautta pitäisi uskaltaa tuhlata molemmin käsin - se kun on niitä asioita, joka jakamalla vain kasvaa ja vahvistuu. Sinnikkäästi, joskin ehkä naiivisti en vieläkään, rakkauden ruhjomanakaan osaa kuvitella minkään olevan sitä tärkeämpää - kyllä rakkauden eteen on kaikkensa tehtävä. Jos se ei ole sen arvoista... mikä on?

Vanhimmilla haudoilla näkee usein sinne rakennettuja penkkejä. Kuka niissä istui? Rakkaansa menettänyt omainen, muistelemassa poismennyttä? Entä kun on minun aikani? Kuolenko minä rakastettuna? Vai olenko sittenkin jäänyt yksin? Jääkö minua kaipaamaan kukaan?

Hautausmaa myös pistää miettimään ja arvioimaan omaa itseään ja elämäänsä. Voinko minä olla ylpeä itsestäni? Onko elämäni niin hyvää kuin se voisi olla? Millaisena minut tullaan muistamaan? Onko se se ihminen, jonka toivoisin olevani? Olenko ollut hyvä lähimmäinen?

Tämä syksy on ollut varsin raskasta aikaa, monestakin syystä. Osa minustakin tuntuu kuolleen. Mieltä kalvaa epäilys: olenko minä tarpeeksi hyvä? Riitänkö minä itselleni, saati sille jollekin toiselle? Mutta juuri sellaisina hetkinähän se usko, oli se sitten uskoa mihin tahansa, testataan? Pitäisi vain jaksaa uskoa: itseensä, rakkauteen ja siihen, että se elämä kantaa. Kuitenkin. 

Ja muistaa tämä ohje. "Work like you don't need the money, love like you've never been hurt and dance like nobody's watching."

__________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?