Helsingin ravintolatarjontaa: Ragu

Varoitus: seuraava postaus sisältää tolkuttomasti kuvia, yletöntä fiilistelyä ja viljelee mielikuvituksettomuudessaan suorastaan tympeän kliseisiä fraaseja kuten "henkeäsalpaavan kaunis" ja "henkäyksenkevyt". Niin, ja on sinne tainnut hieman jumalanpilkkaakin livahtaa...

Vietimme muutama päivä sitten kaivattua treffi-iltaa ihmetellen, miten paljon kuluneisiin neljään kuukauteen onkaan ehtinyt mahtua. Ja sitä, miten Helsinkiin on taas ehtinyt ilmestyä uusi ja houkutteleva ravintola kuin vaikka kuinka monta on jo ennestäänkin kokeilematta.

Kaiken tämän valossa kutsu tulla tutustumaan Raguun oli todella tervetullut ja enemmän kuin paikallaan. Ihan vain jo senkin takia, että on ihan terapeuttista päästä keskustelemaan muistakin aiheista kuin kulmaraudoista, Ikean ostoslistoista, kenkähyllyistä, rokokoosta, sohvapöytien olennaisuudesta ja sistustustyynyjen potentiaalisesti olemattomasta funktionaalisuudesta.

Ludviginkadulle huhtikuussa avattu Ragu on mm. Sassossa, Sipulissa ja Fishmarketissa kannuksensa hankkineen Antti Asujamaan ensimmäinen oma ravintola. Toinen keittiömestari, Erno Kemi on lisäksi kerännyt oppia Michelin-tähdellä palkitussa Demossa.

Sisustus on levollisen tyylikäs. Tunnelma vaihtelee ravintolan eri osissa säilyen konstailemattoman selkeänä, mutta tarjoten viehättäviä yksityiskohtia.

Sesonkien mukaan elävä ruokalista on tyylikäs sekoitus välimerellisyyttä ja skandinaavisuutta. Nimensä mukaisesti tarjolla on myös halvemmista ruhonosista pitkään hauduttamalla valmistettuja herkkuja, joihin olen myös blogissani yrittänyt lukijoita innostaa. Jättäkää suosiolla ne sisäfileet sinne kaupan hyllylle  - niistä saa aikaiseksi niin suussasulavia ja ronskeja herkkuja!

Luomuviinejä lukuunottamatta kaikki viinit ovat italialaisia. Viinilista on mietitty ja sitä kehitetään koko ajan. Tarjolla on sellaisiakin erikoisuuksia, joita Alkosta ei saa - mm. ravintolan omia viinejä.

Italiasta ovat myös ravintolan kauniit lasit.

Meidän elämysmatkamme alkoi shampanjalla (mites muutenkaan...!). Myös Alkon valikoimista löytyvä Jacquessonin Cuvee no 736 oli kuiva ja hapokas mutta korkeahkon Chardonnay-pitoisuuden (53%) varsin kepeä valinta. Viimeaikaisten shampanjatastingien opit ovat ehkä jopa alkaneet mennä perille: kiinnitin huomiota niin "viehättävän pieniin kupliin" kuin "tuoksussa havaittavaan briossisuuteenkin" (!)

Leipien (foccacciaa, oliiviöljyllä leivottuja muffinseja, pehmeää mallasleipää, i-h-a-n-a-n rapsakan ohutta fenkolinäkkäriä) kanssa tuli maa-artisokka-vuohenjuustomoussea, oliivi-tomaattitahnaa, ruskistettua voita (kuulitteko, kuinka antaumuksella huokaisin tuota kirjoittaessani?) ja raparperihilloketta. Joka oli muuten ihan pökerryttävän hyvää.

Annoimme ilomielin keittiölle täysin vapaat kädet. Makumatkamme alkoi suussasulavan makealla vasikkacrudolla. Jonka lisäksi lautaselta löytyi mm. sitrusmajoneesia, paahdettuja pikkusipuleita, marinoituja kirsikoita ja hyytelöityä keltuaista. Ja katsokaa nyt: mitä muuta sanaa tuosta voi käyttää kuin henkeäsalpaava? 

Annoksen kanssa saimme maistella kahtakin viiniä. Pinot Noir (joka on tainnut monipuolisuudessaan nousta ihan suosikkipunaisekseni) komppasi annoksen kirsikoita loistavasti ja toi ketunleivän pippurisuuden ihan uudella tavalla esille. 

Mutta ehkä vieläkin parempaa oli (niinikään Pinot Noir) rosé. Siinä oli maltilinen hapokkuus, mutta sellainen ryhdikkyys, että se toimi useammankin illan aikana nautitun keittiön taidonnäytteen kanssa. Mm. alkuruokamme sitruunamajoneesi oli sen kanssa mitä parhain yhdistelmä.

Sitten taimenpastramia mm. paahdettujen varhaisperunoiden ja avokadomoussen kanssa. Taimen (Ahvenanmaalta) oli ihan täydellistä. Miksi minä en syö kalaa useammin? Miksi se ei kotikeittössäni maistu (tai näytä!) tältä? 

Taimenen kanssa meille talon omaa Chardonnaytä. Ja oli se Chardonnayksi hyvää. Minä vain olen saanut kyseisestä rypäleestä sellaisen yliannostuksen, että olen tainnut juoda loppuelämänikin kiintiön jo täyteen. Se rosé toimi muuten myös tälle, antaen annokselle uudenlaista luonnetta. Siinä kun oli Naapurinpojan mukaan "selkeästi Itämereen vivahtavaa merellisyyttä". Ja kyllä se tuntui tietävän mistä puhuu: viinin tuoksussa todella  oli upeaa merellisyyttä.

Sitten saimme siikaa. Oi, miten hyvää sellaista! Sen kanssa tuli oliiviöljyyn tehtyä hollandaisea, ihanan täyteläistä katkarapufregolaa (risotto on saanut haastajansa!) ja käsinkosketeltavalla kunnioituksella käsiteltyjä kevätvihanneksia, joiden tuoreus suorastaan säkenöi. Ai tuo muru vai? No oliivilakritsia tietty (parsatuhka on niin passé...)!

Sen suositusviini oli meille ihan uusi tuttavuus: yksi Italian sadoista kotoperäisistä rypäleistä, Arneis. Tätä piemontelaista vintiötä (rypäleen nimi tarkoittaa kirjaimellisesti tuota!) pidetään vaikeana kasvattaa, mutta lopputuloksena on kuivia ja aromaattisia viinejä. Jännä tuttavuus. Myös joku hapokkaampi ja sitruksisempi viini toimisi, tuoden annoksen täyteläisyydelle hieman kontrastia.

Sitten pöytään saapui tämä sankari. Viinin (saatavilla myös Alkosta) mausteiset aromit herättivät välittömästi mielenkiinnon ja sen tummia marjoja henkivä maku nosti odotukset pääruoan suhteen pilviin...

... joka on juurikin se, minne päädyimme. Pöytään tuotiin tämä purkki, jonka avatessa ilmoille puuskahti savuinen pilvi. Niin, että niitä elämyksiä kaikille aisteille sitten!

Savun aromi kuljetti minut samantien lapsuuteeni ja isovanhempieni joen rannalla sijaitsevaan rantasaunaan ja purkin sisältö, 18 tunnin ajan haudutettu karitsanlaparagú; sielua syleilevän lohdullinen annos vain jatkoi tuota tunnelmaa. Puhdasta rakkautta! Haudutusliemen punaviini antoi ragúlle upean marjaisuuden, jota niin sen kanssa tarjoiltu viikunahilloke kuin viinikin kauniisti tukivat. Ehdottoman täydellinen viinipari. Ragùn kanssa tuli parsarisottoa, jossa parsa oli uskallettu jättää ylikypsentämättä. Oma suosikkini ragúlle on kuitenkin aina polenta.

Ihan yhtä suuren vaikutuksen annos teki myös pöydän toisella puolella: "onko tämä nyt sitä Jumalan karitsaa?" sieltä kysyttiin.

Jo tässä vaiheessa ei hymistelyllemme ollut tulla loppua kun fiilistelimme ateriamme kaarta. Tuo karitsa... ihan jumalainen päätös. Niin, paitsi että sittenhän tuli vielä jälkiruoka! Suklaaganachea ja appelsiinia neljällä lailla. Iik, miten herkkä annos. Ja herkullinen. 

Sen kanssa maistelimme uutta jälkiruokaviinituttavuutta: Moscato-rypäleestä tehtyä Maculan Dindarelloa (löytyy myös Alkosta). Raikas ja hedelmäinen olematta liian makea. Ihan täydellinen sitruksisten ja vähän hapokkaampien jälkiruokien kaveriksi.

Kahvin kanssa vielä portviinin valmistusmenetelmällä tehtyä Recioto della Valpolicellaa. Rypäleitä (Corvina, Molinara, Rondinella) kuivataan vähintään 100 päivää ja tuloksena on tumman täyteläinen, makea ja runsaan hillomainen. Ei paahteisuutta, muttei liiallista makeuttakaan. 

Ehkä tuosta rivien välistäkin tuli jo selväksi, että meistä pidettiin e-r-i-n-o-m-a-i-s-t-a huolta. Jo tuttavapiiristä kerätyissä ennakkoraporteissa kehuttiin palvelun mutkattomuutta, länsäolevuutta ja ehdotonta asiantuntevuutta ja ihan samaa mieltä olimme myös me.  Se(kin) täällä osataan, isolla sydämellä. Niin keittiöstä kuin salihenkilökunnasta huokuu tinkimätön ammattitaito, kunnianhimo, ylpeys omasta osaamisesta ja innostus työhönsä. Tunnustan: menin ihan halaamaan henkilökuntaa - niin onnistuneen illan he tuottivat. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen paikka. Me tulemme palaamaan. PS. OTTAKAA SITÄ KARITSAA!

*Postaus toteutettu yhteistyössä Ravintola Ragun kanssa*

___________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?