Palkkapäivän kunniaksi sain pitkään testattavien ravintoloiden (alati kasvavalla) listalla roikkuneen Emon vihdoin viivattua yli. Sitä kun on kehunut mm. Vuoden kokki-kisassa pöytäseurueeseemme kuulunut Viva Ciabatta- blogin Aleksi. Ja olihan se tarjoilijamme ensiluokkaisen ammattitaitoinen suoritus sellainen, että sitä piti päästä ihan paikan päälle ihastelemaan ja voitosta onnittelemaan.
Gastrobariksi itsensä luokittelema Emo edustaa mm. Pure Bistron lailla sitä kovin skandinaavisen minimalistista tyyliä. Paikan asiakaspalvelu ei sitä onneksi ole: palvelu on osaavaa, mutkatonta, huomaavaista ja kaikista välittyy aito innostus työstään ja asiakkaista.
Aloitimme treffi-iltamme ihastuttavan tarjoilijan reippaasta suosituksesta talon shampanjalla (ei vähempää kuin Moët & Chandonia, 14,50€/ lasi). Oiva aloitus se illalle olikin, samoin kuin sen kanssa tarjottu henkäyksenkevyt fenkoliriisikeksi.
Ruokalista koostuu kymmenestä eri annoksesta, joista voi koota haluamansa setin. Kaksi annosta kustantaa 32€, kolme 45€, neljä 55€, viisi 60€, kuusi 66€ ja koko lista 99€. Lista elää sesongin mukaan ja asiakkaiden ruoka-ainerajoitukset hienosti huomioiden. Meidän molempien huomion kiinnitti välittömästi Roast lamb with brioche. Ankanmaksamoussella, pikkelöidyillä sienillä, punasipulihillokkeella ja rapealla kaalilla höystetty annos oli juuri niin hurmaava, miltä kuulostaakin. Harkitsin jopa sen tilaamista uudestaan. Tällä kertaa kohtuu kuitenkin voitti.
Mm. kylmästä munakokkelimaisesta kastikkeesta koostunut Herring with fennel- annos oli kepeä ja hienovarainen. Omaan makuuni kokonaisuus oli hieman ohut, mutta seuralainen oli siitä varsin otettu. "Läpikuultava", loihe pöydän runoilija lausumaan.
Mietimme myös, että omien keittiötaitojen kasvaessa niin kasvavat myös odotukset ruoan ja ravintoloiden suhteen. "Ihan hyvää" tai "nälkä lähti" eivät enää riitäkään, vaan onnistuakseen aterian on ihan oikeasti oltava elämys ja yllettävä sellaiselle tasolle, johon itse ei kotikeittiössään kykene. Tämä kasvattaa helposti paineet epärealistisiin mittasuhteisiin joihin vastaamiseen eivät enää riitä oikein minkäänlaiset kiksit. Erityisesti Helsingissä, jossa hyvät ravintolat ovat hinnakkaita (alkoholi on tähän tosin suurin syyllinen) ja pöytävarausta saa odottaa pahimmillaan kuukausia. Ja nyt, ruokabloggarina, niitä annoksiakin lähestyy ihan eri näkökulmasta. Välillä täytyy itseäkin ihan muistuttaa siitä, että pitäisi osata vain keskittyä nauttimaan. Kyllä minä taidan kameroineni, analyyseineni ja vaatimuksineni olla aika painajasmainen illallisdeitti. On se onni että tuolla Naapurinpojalla rakkautta ja zeniä riittää...
Mietimme myös, että omien keittiötaitojen kasvaessa niin kasvavat myös odotukset ruoan ja ravintoloiden suhteen. "Ihan hyvää" tai "nälkä lähti" eivät enää riitäkään, vaan onnistuakseen aterian on ihan oikeasti oltava elämys ja yllettävä sellaiselle tasolle, johon itse ei kotikeittiössään kykene. Tämä kasvattaa helposti paineet epärealistisiin mittasuhteisiin joihin vastaamiseen eivät enää riitä oikein minkäänlaiset kiksit. Erityisesti Helsingissä, jossa hyvät ravintolat ovat hinnakkaita (alkoholi on tähän tosin suurin syyllinen) ja pöytävarausta saa odottaa pahimmillaan kuukausia. Ja nyt, ruokabloggarina, niitä annoksiakin lähestyy ihan eri näkökulmasta. Välillä täytyy itseäkin ihan muistuttaa siitä, että pitäisi osata vain keskittyä nauttimaan. Kyllä minä taidan kameroineni, analyyseineni ja vaatimuksineni olla aika painajasmainen illallisdeitti. On se onni että tuolla Naapurinpojalla rakkautta ja zeniä riittää...
Asparagus with organic egg and Iberico pork-annoksessa oli niin maidossa kypsennettyä valkoista parsaa kuin vihreääkin. Uppomuna oli täydellinen ja iberico-possun secreto (vatsarasvan alta piileskelevä murea possunosa) sai seuralaisenkin ymmärtämään, miksi minä tuota Espanjanpossua niin rakastan. Ja annoksen parsat olivat kuulemma parasta hänen koskaan syömäänsä.
En juurikaan tilaa ravintoloissa kanaa, mutta Spring Chicken- annoksen kanan nahka oli rapeaa ja liha mehukasta. Lisäksi annos iloitteli kevään kasviksilla ja kaalista tehdyllä syvänmakuisella kastikkeella. Lisäksi lautaselta löytyi jotain bearnaisé- tyyppistä joka oli niin hyvää, että ainoastaan halu tehdä sofistikoituneisuudellani vaikutus deittiini esti minua nuolemasta lautasta. Ja ihan turhaan, omassa päässään se oli miettinyt ihan samaa.
Illan voittaja oli kuitenkin vasta tulossa. Entrecoté of veal-annoksen tarjoili pöytään kokki, kruunaten annoksen upealla sieniliemellä. Vasikka oli täydellisesti kypsennettyä ja mehevää. Onnistuneet grilliraidat osoittivat, kuinka se oikeaoppinen kypsennys olennaisesti lisää sitä makuakin: niiden hiilinen rapeus maistui ja tuntui. Annoksen sieniraviolin kohdalla olo oli jo suorastaan EMOtionaalinen. Aivan upea. Seuralainen puhkesi ylistykseen verraten kokonaisuutta "tummaksi lakatun sellon sointiin".
Annosten erilaisuuksien vuoksi pähkäilimme viinilistan kanssa miettien espanjalaista roséta, mutta vanhan tutun itävaltalaisen Fred Loimerin Grüner Veltlinerin (46 €) houkutus kävi liian suureksi. Lämmetessään sen maku kehittyikin paljon anteliaammaksi ja kannatteli ylättävän hyvin läpi koko aterian. Sitä myös riitti koko aterialle sillä sehän oli herranjumala litran pullo!
Ennen jälkiruokaa tarjoilijapoikamme pistäytyi suosittelemassa talon italialaisen kokin perheen itse valmistamaa Limoncelloa. Ja mehän otettiin! Seuralainen tykkäsi kovastikin, omaan makuuni se oli hieman liian karvaan yrttinen.
Ensimmäinen jälkiruokamme oli Apple x 3 limeposset. Omenaa oli annoksessa kolmea eri lajiketta kolmella tavalla valmistettuna. Yhden lajikkeen kirpeys yhdistettynä annoksen varsin kylmään lämpötilaan oli minulle hieman liikaa: se paitsi jyräsi alleen limepossetin oman maun, myös muistutti enemmän sellaista ruokalajien välissä tarjoiltavaa kitalaenpuhdistajaa.
Rhubarb Pie oli ihanan lempeä ja sen kanssa tulleen vuohenmaitojäätelön mieto chevremäisyys yhdistettynä sen täyteläisyyteen nosti sen illan suurimpien tähtien joukkoon.
Tarjoilijamme esittelemistä jälkiruokaviineistä päädyimme chileläiseen late harvest Sauvignon Blanciin joka toimi possetin kanssa. Alunperin valitsimme sen raparperipiirasta ajatellen, mutta tarjoilijan ystävällisesti meillä maistattama, ranskalainen port-tyyppisesti valmistettu osoittautui sen kanssa vieläkin onnistuneemmaksi pariksi. Ihanan marjainen, pehmeäntäyteläinen viini josta portmainen paahteisuus puuttui liki täysin.
Tyytyväisinä siirryimme lopettelemaan viiniämme viinibaarin puolelle onnitellen itseämme onnistuneesta valinnasta ja ihastellen sitä, kuinka monipuolisen katsauksen olimmekaan saaneet ilman raskasta oloa. Kunnes näin bar snacks-listan...
Katsokaa nyt mitä herkkuja sieltäkin löytyy! Miten noille sanoo ei? Grüner toimi hanhenmaksankin kanssa (vaikka tässä vaiheessa sitä oli tosiaan juotu jo sen verran etten ole varma olisimmeko edes huomanneet muuta) hienosti.
Ibericolle tilatun, espanjalaisen Bodegas Cepa 21 Hito Rosadon hapokkuus komppasi kinkkua hienosti.
Mustekala-annos oli yksi Naapurinpojan illan suosikeista. Ihanan lihaisaa ja savuisaa se olikin.
Illalle tuli hintaa 244€. Sen siitä saa, kun lähtee kaikkiin tarjoilijan suosituksiin mukaan. Mutta voi mitä kaikkea sitä saakaan, kun lähtee tarjoilijan suosituksiin mukaan! Me tykättiin. Ruoasta, ravintolasta ja meidän tarjoilijoista. Ihan emona.
___________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
En juurikaan tilaa ravintoloissa kanaa, mutta Spring Chicken- annoksen kanan nahka oli rapeaa ja liha mehukasta. Lisäksi annos iloitteli kevään kasviksilla ja kaalista tehdyllä syvänmakuisella kastikkeella. Lisäksi lautaselta löytyi jotain bearnaisé- tyyppistä joka oli niin hyvää, että ainoastaan halu tehdä sofistikoituneisuudellani vaikutus deittiini esti minua nuolemasta lautasta. Ja ihan turhaan, omassa päässään se oli miettinyt ihan samaa.
Illan voittaja oli kuitenkin vasta tulossa. Entrecoté of veal-annoksen tarjoili pöytään kokki, kruunaten annoksen upealla sieniliemellä. Vasikka oli täydellisesti kypsennettyä ja mehevää. Onnistuneet grilliraidat osoittivat, kuinka se oikeaoppinen kypsennys olennaisesti lisää sitä makuakin: niiden hiilinen rapeus maistui ja tuntui. Annoksen sieniraviolin kohdalla olo oli jo suorastaan EMOtionaalinen. Aivan upea. Seuralainen puhkesi ylistykseen verraten kokonaisuutta "tummaksi lakatun sellon sointiin".
Annosten erilaisuuksien vuoksi pähkäilimme viinilistan kanssa miettien espanjalaista roséta, mutta vanhan tutun itävaltalaisen Fred Loimerin Grüner Veltlinerin (46 €) houkutus kävi liian suureksi. Lämmetessään sen maku kehittyikin paljon anteliaammaksi ja kannatteli ylättävän hyvin läpi koko aterian. Sitä myös riitti koko aterialle sillä sehän oli herranjumala litran pullo!
Ennen jälkiruokaa tarjoilijapoikamme pistäytyi suosittelemassa talon italialaisen kokin perheen itse valmistamaa Limoncelloa. Ja mehän otettiin! Seuralainen tykkäsi kovastikin, omaan makuuni se oli hieman liian karvaan yrttinen.
Ensimmäinen jälkiruokamme oli Apple x 3 limeposset. Omenaa oli annoksessa kolmea eri lajiketta kolmella tavalla valmistettuna. Yhden lajikkeen kirpeys yhdistettynä annoksen varsin kylmään lämpötilaan oli minulle hieman liikaa: se paitsi jyräsi alleen limepossetin oman maun, myös muistutti enemmän sellaista ruokalajien välissä tarjoiltavaa kitalaenpuhdistajaa.
Rhubarb Pie oli ihanan lempeä ja sen kanssa tulleen vuohenmaitojäätelön mieto chevremäisyys yhdistettynä sen täyteläisyyteen nosti sen illan suurimpien tähtien joukkoon.
Tarjoilijamme esittelemistä jälkiruokaviineistä päädyimme chileläiseen late harvest Sauvignon Blanciin joka toimi possetin kanssa. Alunperin valitsimme sen raparperipiirasta ajatellen, mutta tarjoilijan ystävällisesti meillä maistattama, ranskalainen port-tyyppisesti valmistettu osoittautui sen kanssa vieläkin onnistuneemmaksi pariksi. Ihanan marjainen, pehmeäntäyteläinen viini josta portmainen paahteisuus puuttui liki täysin.
Tyytyväisinä siirryimme lopettelemaan viiniämme viinibaarin puolelle onnitellen itseämme onnistuneesta valinnasta ja ihastellen sitä, kuinka monipuolisen katsauksen olimmekaan saaneet ilman raskasta oloa. Kunnes näin bar snacks-listan...
Katsokaa nyt mitä herkkuja sieltäkin löytyy! Miten noille sanoo ei? Grüner toimi hanhenmaksankin kanssa (vaikka tässä vaiheessa sitä oli tosiaan juotu jo sen verran etten ole varma olisimmeko edes huomanneet muuta) hienosti.
Ibericolle tilatun, espanjalaisen Bodegas Cepa 21 Hito Rosadon hapokkuus komppasi kinkkua hienosti.
Mustekala-annos oli yksi Naapurinpojan illan suosikeista. Ihanan lihaisaa ja savuisaa se olikin.
Illalle tuli hintaa 244€. Sen siitä saa, kun lähtee kaikkiin tarjoilijan suosituksiin mukaan. Mutta voi mitä kaikkea sitä saakaan, kun lähtee tarjoilijan suosituksiin mukaan! Me tykättiin. Ruoasta, ravintolasta ja meidän tarjoilijoista. Ihan emona.
___________________
SAISIKO OLLA LISÄÄ?
Olipa kiva lukea tämä postaus, kun omakin kokemus Emosta oli yltiöpositiivinen :)
VastaaPoistaihanaa! aina sitä yrittää pitää ne odotukset kaiken varalta kohtuun rajoissa mutta on se vaan kiva yllättyä :-)
Poista