Ruokaa ja bloggausta

Nyt kun pikkuhiljaa ( kuuden ja puolen kuukauden, 198 blogipostauksen ja 38 233 lukijan jälkeen) on alkanut uskaltautua esittelemään itsensä ruokabloggarina, ovat reaktiot olleet vaihtelevia. "Eikö se ole kauhean itseriittoista hifistelyä?" oli ensimmäinen kommentti. "Tuolla kuitenkin puoli maailmaa nääntyy nälkään". Niin. No. Siihen ei minun bloggaamiseni tai bloggaamatta jättäminen valitettavasti kauheasti vaikuta.

Palattuani Suomeen Israelista Libanon 2- sodan jälkeen olivat tunteeni ristiriitaisia. Asiat, joista aikaisemmin olin saanut niin paljon iloa (Kengät! Käsilaukut! Korvakorut! Ranskalaiset pedikyyrit!) tuntuivat niin kovin vähäpätöisiltä ja (hävettävänkin) pinnallisilta. Samalla lailla vaikealta tuntui palata oman normaalielämäni helppouteen ja loputtomilta näyttäviin mahdollisuuksiin Länsirannan työkeikan jälkeen. Lopulta kuitenkin joutui tajuamaan sen, että kaikilla meillä on itsellämme vastuu niiden juuri meidän elämästämme onnelliseksitekevien asioiden löytämisestä ja vaalimisesta. Niillä resursseilla, mitä meillä on käytettävissämme. Emme me muutakaan voi.

Toki on ylevää ja suositeltavaa pyrkiä niitä resursseja käyttämään myös muista huolehtimiseen, on se sitten lähipiiri tai vaikka kuukausilahjoitus hyväntekeväisyyteen. Mutta fakta on se, että minun synkkämielisyyteni tai surkeuteni ei kuitenkaan ei tee automaattisesti kenenkään muun elämästä parempaa (ei Töölössä, Andalusiassa tai sitten Darfurissa), joten on sitä itselle annettava lupa iloita niistä asioita, jotka onnelliseksi tekevät. Ja minulle se on ruoka.

Ruoka on toki ravintoa: tietty määrä hiilihydraatteja, kivennäisaineita, proteiinia ja vitamiineja joita ihmisruumis tarvitsee toimiakseen halutun mukaisesti. Mutta on se myös suunnaton mielihyvän lähde - ihan kaikille aisteille. Se on myös mitä oivallisin metafora moneen elämän suureen kysymykseen. Se on mahdollisuus levittää onnea ja osoittaa rakkautta keräämällä ystäviä ja perhettä pöydän ääreen jakamaan ateria. Se on keino, millä muistoja ja perinteitä pidetään yllä vielä useita sukupolviakin myöhemmin. Ruoka on lisäksi loistava tapa tutustua muihin kulttuureihin ja historian käänteisiin!

Hyvässä ruoassa tiivistyy moni elämän oppitunti: mieli on pidettävä avoimena ensialkuun oudoltakin vaikuttavien ainesten ja yhdistelmien suhteen, kaikkien osasten on oltava tasapainossa, eri raaka-aineille on annettava tilaa ja joskus hötkyilyn sijaan kannattaa käyttää harkintaa ja antaa kypsymiselle aikaa, koska silloin sellaisetkin asiat, joihin alunperin suhtautui vähintäänkin varauksellisesti yllättävät lopputuloksellaan.

Mutta kyllä sitä joskus tulee pakostakin mietittyä, että voisiko tuohon ruokaharrastukseen kenties suhtautua vähän vähemmän... intohimoisesti? Työkaveri kysyi kerran epäillen että teenkö minä mitään muuta kuin ruokaa (kysymys, jota on viime aikoina esitetty myös Jotain Maukasta- ja Suolaa ja Hunajaa- blogien ehtoisille emännille)? No toki. Toisinaan myös syön sitä. Joskus ihan muiden tekemänä ravintoloissa. Ja sitten on se siitä kirjoittaminen. Ja kuvaaminen. Ja kuvien editointi. Ja kuvien suunnittelu. Ja siihen vaadittavan tarpeiston hankkiminen. Ja ruoasta mm. muiden blogien, lehtien ja keittokirjojen kautta lukeminen. Niin että kyllä se aika lailla koko elämän näköjään täyttää.

Allekirjoittaneen lievästi pakkomielteinen perfektionismi ovat alkaneet valjeta myös lähipiirille. Etenkin Herrasmiehelle, joka on huvittuneena seurannut minun ja äärimmilleen pakatun matkalaukun seilaamista kahden maan väliä. Aikaisemmin sen täyttivät lukuisat kenkäparit niihin sopivine laukkuineen. Nyt se on tungettu täyteen astioita, pöytäliinoja, kankaita, ruokailuvälineitä ja jopa tyynyliinoja. Niiden kuvien sommitteluun, tietty! Niitä kierrätetään muusta käytöstä, lainataan töistä, vaanitaan kirppareilta ja kierrätyskeskuksilta ja tyhjennetään mummoloiden nurkista. Huvittuneisuus on hänelläkin alkanut alkanut himmetä. Nyt Espanjassa on kaappeja, joita se raukka ei uskalla edes avata.

Niin että kyllä se näköjään mielessä on aina. Alla edellisen pahaa-aavistamattoman kaupunkireissun saalis. Sillä silmällä liikenteessä taasen, näemmä.



Ihan varmasti vähempikin riittäisi. Ja epäilemättä se into vielä laantuu/ kohtuullistuu. Toivon mukaan se intohimo kuitenkaan ei. Sillä intohimolla kun tätä vain tehdään.

Olen myös törmännyt epäilyksiin siitä, kuinka bloggareille virtaa mainostuloja ja sponsorisopimuksia ja tuotelahjoja ja VIP-kutsuja ja... Epäilenpä, että ihmiset jotka noita myös kateutta kasvattavia kommenttejaan viljelevät, eivät ole itse kauhaan, kameraan, kuokkaan ja Bloggeriin tarttuneet. Aikaa ja vaivaahan siihen saa uppoamaan kuin kolmikuukautiseen korvatulehduskierteessä kirkuvaan koliikkivauvaan.

Blogosfääri on täynnä toinen toistaan upeampia ruokablogeja, joihin sisältöä tuotetaan työtunteja laskematta ja loma-oikeuksia vailla. Vain aniharvalle syliin putoaa kirjasopimus, kolumninpätkä tai oma TV- ohjelma, joten ihan omaehtoisesti aidosta rakkaudesta tätä hommaa tehdään. Ja mitä hullun hommaa se onkaan! Se on kuin perustaisi oman lehden, jossa sitten itse toimisi niin päätoimittajana, toimittajana, henkilöstöpäällikkönä, kuvaajana, kuvaussuunnittelijana, jälkikäsittelijänä, graafikkona, kustantajana sekä markkinointi - ja myyntitiiminä. Ilman palkkaa, liittoa, turvaa tai takeita. Kuka sellaiseen alkaa?

Välillä tuntuu, ettei bloggareilla ole todellakaan työhönsä mitään tekijänoikeuksien tuomaa turvaa. Olen kuullut isojen yritysten kampanjoista, joissa on joko lainattu bloggarin itsensä bloginsa kuvitukseen suunnittelema ja toteuttama layout tai pahimmassa tapauksessa on suoraan (luonnollisestikaan lupaa kysymättä, alkuperäistä tekijää tunnustamatta tai korvausta maksamatta) kopioitu blogista kuvia ihan muuhun käyttöön. Toisinaan vastaavia ongelmia syntyy myös kanssabloggaajien kesken, kuten Appelsiinipuun alla-blogia jo vuosia kirjoittanut (ja myöskin suosittua Appelsiineja ja hunajaa-blogia kirjoittava) Yael joutui taannoin huomaamaan toisen bloggarin aloitettua oman, samannimisen blogin. 

Niin että jos siitä joskus tilille muutama kymppi saattaakin kilahtaa (koska siihen se suurimmalla osalla bloggareista ihan oikeasti jää), niin kyllä ne on ihan varmasti pitkäjänteisellä työllä ja yksinäisellä puurtamisella ansaittu. Ei se ruoka ole itseään ostanut, valmistanut, kuvannut tai tekstiksi muuntanut.

Lompakko tässä harrastuksessa köyhtyy. Elämä sen sijaan vain rikastuu onnistumisenhetkien ja blogien kautta tutuiksi tulleiden ihmisten myötä (on vielä monta bloggaria, joihin haluaisin ihan kolmiulotteisessakin maailmassa törmätä).  Saadut kiitokset, palaute ja kannustavat kommentit ovat lämmittäneet ja innostaneet vähintäänkin yhtä paljon kuin haave siitä miljoonadiilistä. Olkoon se kyseinen valuutta sitten vaikka Korean won.

Yksi asia, jota kyllä ei ole huvennut minnekään, on se vaa'assa hävyttömästi keskisormea näyttävä numero. Kaksinumeroisissa yhä toki ollaan. Mutta onko se toisaalta ihmekään? Ei se raskausajan kahden edestä syöminen vielä mitään ole - minä syön kuukausittain yli kahdeksan tuhannen ihmisen edestä!