Lentoon lähdössä

Ottaen huomioon kuinka paljon pidän matkustamisesta, en erityisemmin pidä siitä matkanteosta. Etenkään junista. Eikä laivakaan nyt mikään älyttömän luonteva paikka minulle ole. Ja yöbusseja vältän mielellään vaikka loppuelämäni. Eikä kamelin selkäkään se kaikkein mukavin paikka ole. Ja vaikka se on ehdottomasti se helpoin ja nopein metodi, en erityisemmin pidä lentämisestäkään.

Siinä mielessä olen niin peräpohjolainen oma reviiriään haukan lailla vahtiva epäsosiaalinen mörkö, etten usko koskaan tuntevani oloani kotoisaksi täyteen tungetussa metalliputkessa jossa viereisen istuimen ventovieras ihminen liki poikkeuksetta on varustettu niin huonolla henkilökohtaisella hygienialla, etteivät siltä ole turvassa takimmaisen rivin turistitkaan. Ihmiset! Deodorantti ei ole se vihollinen - terrorismi, se illan viimeinen shotti ja Vladimir Putin ovat! Sitäpaitsi maailmassa ei ole tarpeeksi fysiikantunteja selittämään minulle, miten joku noin painava voi pysyä ilmassa.

Ja kyllähän tuo parisuhteenkin vaaliminen muuten kuin Skypen, messengerin, sähköpostien ja tekstiviestien välityksellä vaatii sen, että toinen nousee koneeseen ja lentää sen toisen luo ihan kasvokkain tappelemaan.

Koska matkustelua on siis tullut tehtyä ja maidenvälisiä muutojakin muutamaan otteeseen harrastettua, on lentokentillä tullut vietettyä jonkin verran aikaa. Nukkuen, shoppaillen, eroten, sääriä ajaen ja juopotellenkin. Näin meidän kesken voin myös kertoa, että ne pikkuhuoneet kumihanskaisine virkailijoineen eivät ole mikään urbaanilegenda.

Lentokentät ovat omalaatuisia paikkoja. Ne ovat sellainen kummallinen välitila, jossa ihmisetkään eivät oikein ole läsnä. Kaikki tuntuvat olevan hahmoja näytelmässä, jonka käsikirjoitusta ei ole jaettu kenellekään. 

Liikematkoillaan olevia miehiä uppoutuneena kannettavien näyttöihinsä ja autuaan tietämättöminä siitä, onko tämänkertainen kenttä Soulissa vai Salossa. Miehiä perheidensä kanssa vuotuisella kesälomalla, jota varten se sama vaalea pellavasekoitteinen kesäpuku on kaivettu niiden vaaleanharmaiden nahkakenkien kera esiin ihan niinkuin se on kaivettu joka kesä  viimeiset 30 vuotta. Mittasuhteet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana niin miehellä kuin muodillakin, mutta "sehän on ihan hyvä puku - älä siinä äiti hössötä!". Ja sitten on se jo lentokentällä liikaa juonut mies, joka aina tuntuu olevan liikenteessä yksin. Ehkä hän on se sama mies, jota lennolle kuulutetaan "ehdottomasti viimeisen kerran" joskus neljäänkin otteeseen?

Helsinki-Vantaa on siis vuosien varrella tullut varsin tutuksi. Ja hyvä kenttä se onkin. Vieteristä vedettävän rumpua soittavan apinalelun lailla olen huomannut toistavani samoja rutiineita lennosta toiseen.

Kaikki alkaa kotoalähdöstä. Pelkään neuroottisesti myöhästyväni lennolta (näinkin on tapahtunut. Eikä vain kerran), joten auta armias, jos lento onkin aamulla. Silloin en uskalla nukkua edellisenä yönä lainkaan. Joka tapauksessa lähden sinne aina (liiankin) ajoissa ja päädyn kiroamaan neuroosejani yrittäessäni keksiä jotain rakentavaa tekemistä kahdeksi tunniksi. Sudokua en enää oman tai kanssamatkujien hermojen nimissä enää edes yritä. Se perkele kun aina kosahtaa siihen kakkoseen. Oli sen taso kuinka kretiinille (tai niinkuin ne tykkäävät ammattikielellä sanoa: aloittelijalle ) sopiva. Minä olen aloitellut sudokua jo monta kertaa enkä koskaan ole loppuun saakka päässyt.

Niinpä ostan ajankuluksi pinon naurettavan hintaisia kiiltäväkantisia ulkomaisia naistenlehtiä ja ihastelen vaatteita, joihin minulla ei ole varaa, joita ei myydä Suomessa ja joita esittelevät naiset, jolta en tule koskaan näyttämään.

Mutta se kaikkein älyttömin rutiini on vasta tulossa. Kotona syön ennen lähtöä kaiken varalta. Eli sen varalta, että saapuisinkin kentälle myöhässä enkä ehtisi syödä siellä. Ja kentällä syön niinikään kaiken varalta. Sitä silmälläpitäen, ettei erikoisateriani olisikaan ehtinyt lennolle mukaan. Ja se kaikkein älyttömin yksityiskohta? Kentällä minun on saatava pekonileipä. Ja se erikoisateriani? Kosher.