Vincents, Riika, otto 2 - onko eka kerran voittanutta?

* * * 

For English please see here

* * * 

Olen pantannut tätä postausta ja miettinyt jopa sen kirjoittamatta jättämistä, sillä rehellisesti sanoen en oikein vieläkään tiedä, mitä tästä illasta ajatella. Alla tämänkertainen kokemus meidän molempien kulmasta. Kursivoidut kohdat seuralaisen. 

Viime keväisen Riian-matkan kiistaton kohokohta oli Vincentsin illallinen; ateria, jolta poistuin epäuskoisen liikuttuneessa onnenkuplassa jalat tuskin maata koskettaen. Blogiin kirjoitin siitä otsikolla elämäni paras illallinen. 

Tasan vuosi myöhemmin palasin toiselle kierrokselle. Vastasiko se odotuksia? Vai ylittyivätkö ne? Oliko kyseessä tälläkin kertaa kaikki aistit hurmannut, kulinaariseen euforiaan vaivuttanut Elämys isolla e:llä? Ei.

Tastingmenun hinta on 90 euroa, viinipaketti puolestaan kustantaa 55 euroa. Alkushampanjasta, leivistä, vedestä (5.50 eur/ plo) sekä kahveista koostuneet ekstrat kasvattivat loppulaskun summaa yhteensä 60 eurolla niin, että illallisen hinnaksi jäi reilut 170 euroa per henkilö.

Fiini ruoka on ihanaa.

Pitkään hiotut reseptit, rautainen ammattitaito ja rakkaus ruokaan maistuu jokaisessa suupalassa. Siihen kun vielä lisätään ammattitaitoinen salihenkilökunta ja ehdottomasti vielä sommelierin huolella valitut viinit, niin johan taivaan  portit aukeaa ja satapäinen kerubijoukkio laulaa taustalla. 

Tätä kokemusta lähdettiin hakemaan.

Kuten viime kerrallakin, pöydässä odottivat syötävät oksat. 

Vincents on ehdottomasti viihtyisä ravintola. Tarjoilijat on puettu kokomustiin poolopaitohin ja housuihin, joka tuo mieleen 60-luvun beatmestan. Miinus aurinkolasit ja tupakasta savuisan ilman. Onneksi. Vähäeleistä ja tyylikästä. Pojot tästä. 

Ikävä kyllä kanssakäyminen meidän  kanssa oli robottimaista automatiota, joka vaikutti fiilikseen ja välillä teki mieli vähän mököttää. Sitä ei oikein aina tajuakaan, kuinka suuri merkitys salihenkilökunnalla onkaan.  Loppua kohti palvelu onneksi vähän parani, joten virnuiluakin pääsimme  treenailemaan.

Entäs se ruoka ja juoma ? No olihan, ne.

Keittiö oli selvästi perillä edellisen menumme koostumuksesta, sillä  keittiön tervehdyksenä meille tuotiin eri annos kuin suurimmalle osalle muista pöytäseurueista. Muihin pöytiin tarjoiltiin meidätkin viime kerralla hurmannutta jättikokoista raetta. Mutta nyt sen tarjoilua seuratessa ja etenkin kun sen kantoi pöytään Martins Ritinsin sijaan salihenkilökunta, ensimmäisen kerran wow-efektin korvasi tunne sanasta sanaan ulkoaopetellun esityksen latteus. 

Kyllä sitä showmeininkiä meidänkin annoksesta löytyi. Ja muikunmätiä, crème fraîchea ja vaahterasiirappia. 

Ilta alkoi shampanjalla, jonka kanssa maittoi keittiön tervehdys ”Vincents cornucopia ” eli muikunmätiä ja jotain lohikalaa (lohta?) tötterössä créme fraichen ja vaahterasiirapin kanssa. 

Aivan ihana makupala, pöydän kautta kierrätettynäkin. Allekirjoittanut vähän riehaantui.

Tässä vaiheessa naapuripöydässämme toistui viime kerrallakin nähty paperipussista kaivettu tartar-annosnäytelmä. 

Meidän seuraava keittiöntervehdyksemme oli puolestaan edessämme tuleen sytytetty ja kypsennetty Rockefellerin osteri. Videota tästä löytyy blogin Twitter-feedistä. 

Keittiö oli kivalla tuulella, koska seuraavaksi sieltä lähetettiin osteri:  Oysters Rockefeller. Se saapui pöytään simpukankuoressa, jossa oli mukana  persiljaa, leipämurusia ja veloutéa. Samalla alkoikin sitten Vincents Show: kuoren alla oli suolaa(?) ja se sytytettiin palamaan pöydässä. Vaikuttavan näköistä, pakkohan sitä oli ihastella. 

Tämä muuten oli elämäni ensimmäinen osteri, onneksi sain sen nauttia kypsennettynä. Mereltähän se maistui, mutta jooei. 

Ei ehkä elämäni viimeinen sellainen, mutta yksi niistä harvoista. Leipämurut ja kastike oli todella herkullisia.

Sitten siirryttiin varsinaiseen menuun. Ensimmäisenä viininä lasiin kaadettiin italialaista valkoista ja oletimme meillekin olevan tulossa muihin pöytiin tarjoiltua lohta. 

Se sijaan pöytämme viereen kannettiin tryffeleitä sisältänyt kulho...

... josta raastettiin tuoretta tryffeliä myös hanhenmaksaa sisältäneen carpacciorullan päälle. Itse rulla kannettiin pöytään käytännössä jäisenä ja sitä lämmitettiin sisältäpäin tohottimella. Kokonaisuus jäi kuitenkin niin kylmäksi, etteivät sen maut juurikaan erottuneet; ei tryffeli eikä valitettavasti  foie gras'kaan. 

Viiniparitus tuntui yhä niin annokseen sopimattomalta, että koko loppuaterian ajan mietimme, olisiko se sitenkin ollut tarkoitettu sen lohiannoksen kaveriksi. 

Sitten alkoi ateria. Viinin perusteella piti tulla jotain rasvaista syötävää, mutta joko viini meni pieleen tai sitten ruoka: carpaccio, raastetun hanhenmaksan ja tryffelin kera oli kaikkea muuta kuin  rasvainen. 

Alkuruokaa ei pelastanut edes tohotin, jolla päästeltin carpacciorullan läpi, joka oli siis jäinen. Jopa tämä ruokaamatööri oli aivan ymmällään. Ei jatkoon!

Leivät ja voit olivat hyviä (ja samoja kuin edelliselläkin kerralla). Tällä kertaa leipäkorista löytynyt, leivän juuren tarinan kertova kirjelappunen oli kuitenkin illan suurimpia yllätyksiä: leipä kun leivotaan Israelista, viime reissulla tutuksi tulleelta Tishbin viinitilalta tuotuun 27-vuotiaaseen juureen. 

Seuraava pysähdys, merirapubisquen kanssa tarjoiltu, merilevääkin sisältänyt merirapu-ja lumiraputortellini oli seuralaisen mukaan koko reissun ruokaorgioiden paras annos. Erinomainen se olikin ja bisquessa oli upean syvä ja sopivasti mausteista lämpöä saanut maku. 

Joskin olisi ollut kiva, että henkilökunta olisi tajunnut tuoda ravunsaksien roskille jonkin lautasen ilman, että sitä joutui erikseen pyytämään. 

Vaan sitten ne 100 kerubia asettuivat kissatädin korvanjuureen. Raputortellinit paksulla rapukastikkeella (vai keitolla, bisque se kumminkin oli)  oli taivas. Jopa siinä määrin, että olin valmis kosimaan annosta. Ja kosinkin. Statuksemme on sillä saralla edelleen avoin, mutta tästä annoksesta näen edelleen unta. Ja viinikin on kutsuttu häihin. 

Yksi parhaista annoksista mitä ikinä olen syönyt.

Viinisuositus oli onnistunut.

Äyriäislinjalla jatkettiin - seuraavaksi vuorossa olivat norjalaiset käsinsukelletut kampasimpukat kukkakaalipyreellä, rapealla pancetalla ja veloutella, jonka maksimaalista hyödyntämistä silmälläpitäen olisimme arvostaneet lusikkaa. 

Ateria jatkui merellisillä mainingeilla: norjalaiset käsinkalastetut kampasimpukat tarjoiltiin kukkakaalipyreen ja -kastikkeen kera. Annos oli maittava, mutta kerubit sai lepäillä tämän annoksen ajan. Kampasimpukka on maultaan niin herkkä, että kukkakaali jyräsi annoksen tähden kuusnolla.

Loimerin Grüner Veltliner on jo entuudestaan yksi vanhoista suosikeistani ja toimi tässäkin kohtaa. 

Tässä vaiheessa pöydän viereen ilmaantui (jo viime kerralta tuttu) Kyöpelivuoren lailla savuava kärry, josta tarjoiltiin väliraikastusta matchalla hunnutetun bergamottisorbettitikkarin muodossa. Videota tämänkin valmistuksesta blogin Twitter-feedissä. 

Seuraavaksi viereemme tuotiin kärry, jonka päällä oli savuava pannu. Sillä pannulla valmistettiin meille sorbettitikkari bergamotista ja ananaksesta antigrillaten eli nestemäisen typen avulla valmistetiin makuaistin puhdistaja. 

Homma meni vähän pieleen, toinen tikkari ei oikein ottanut onnistuakseen. Toinen yritys ei myöskään mennyt ihan putkeen, mutta molemmat saimme syötävämme ja se oli ihanan raikas ja valmisti suun seuraavalle herkulle.

Pääruoka oli paahdettua hanhea. Lautaselta löytyi hanhen lisäksi sen rippeistä prässätty punaviinikastike. Illan tähtiannos, jota chileläinen Casa Del Bosquen Pinot Noir täydensi kauniisti. 

Tässä tulee oodini hanhelle. Hanhi confitoituna ja paahdettuna oli ihanaa. Kyllä, kerubit on paikalla. Annoksen punaviinikastike oli nektaria suulle siinä missä sielullekin. Ehdottomasti illan toiseksi paras annos. 

Liha oli mureaa, lisukkeet yllätyksellisiä - mm. siitakesientä mutta niin toisiinsa sopivia. 

Ja se viini. Ah.

Ennen jälkiruokaa joka ikiseen muuhun pöytään meitä lukuunottamatta tarjoiltiin esijälkiruoka; jonkinlainen pöydässä grillattu marenki/vaahtokarkkiasia. Miksi sitä ei meille tuotu, en tiedä. Oliko meidän jälkiruokaviinimme jotenkin erityisen poikkeuksellista, jota muille ei vastaavasti tarjoiltu? En tiedä. Pitäisikö ihmisen edes joutua pohtimaan tällaisia asioita? En tiedä tuotakaan. 

Ihan järkyttävän hyvää se viini joka tapauksessa oli. 

Toinen meitä hämmentänyt asia oli autokyyti, jota meille jostain syystä tarjottiin neljän eri työntekijän voimin. Lopulta otimme sen vastaan ihan vain, koska siitä kieltäytyminenkään ei näköjään johtanut mihinkään. 

Kuiskiva sommalier tulee pöytämme viereen. Mukana pullollinen ranskalaista jälkiruokaviiniä, jota sai ostaa vain kontillisen kerrallaan. Sitä kuulemma tarjoillaan vain parhaille asiakkaille. Ja olipa se hyvää. Niin tolkuttoman hyvää. 

Nautintoa vaan latisti esijälkiruoka, jota emme saaneet. Voihan olla, että meille tarjoiltiin tämä harvinainen viini sen sijaan, mutkun kaikki muutkin sai sellaisen kivan valkoisen pallon tikussa, joka tohotettiin sitten siinä  pöydän vieressä syöntikuntoon. Epäilimme sen olleen vaahtokarkki. Voi sitä pettymyksen määrää, kerubitkin vähän loukkaantuivat.

Jälkiruoka oli innovatiivinen, esteettinen ja makujen ja tekstuurien puolesta toimiva yhdistelmä kaffirlimeä, keksimurua ja geelimäistä hyytelöä ja marjasorbettia. 

Jälkiruokana saimme nauttia sitten paratiisin omenan. Annos oli kuin kuvaelma yksinäisestä omenasta metsässä. Vincentsin suklaista oli tehty maaperä, joukossa oli mm. hunajakennosta tehtyjä keksejä. Omena oli hyytelöityä jotain ihanaa, sisällä oli valkoista jotain ihanaa. Kerubeja ilmaantui paikalle, mutta vain muutama tällä kertaa. 

Kysyttäessä kahvista, otimme molemmat espressot, mutta jostain syystä ne tarjoiltiin samantien jo ennen jälkiruokaviinin kanssa tarjoiltua jälkiruokaa niin, että suklaatarjoilun saapuessa ne oli juotu jo kauan aikaa sitten. 

Aterian kanssa söimme myös leipää joiden jauhot on Israelista. Voita tarjoiltiin kolme sorttia, kaikki paikan päällä tehtyjä, tietenkin. Kahvit tuotiin ennen jälkkäriä ja suklaita - sitä ihmettelimme kovasti. Lopuksi meille tarjoiltiin lähes väkisin kyyti hotellille eli senkin puitteissa riitti ihmeteltävää.

Ruokailu kustansi yhdeltä henkilöltä n. 173 euroa. 

Summa on (etenkin Latvian mittakaavassa) valtava, joten silloin odotan kaiken toimivan moitteettomasti. Haluan, että salihenkilökunta luo minuun kontaktin alusta lähtien.

Virheet on inhimillisiä mutta tällä summalla en niitä tahdo kokea. Omasta mielestäni meille niitä tapahtui kaksi: carpaccio ja viini sekä sorbettigate. Tai kolme, jos se esijälkkäri lasketaan mukaan.

Vesi kahdelta henkilöltä maksoi 11 euroa. Yksitoista euroa ! Siis vesi ! Toivon todellakin, että sen on kivestä puristanut joukkio neitsyitä, koska muuten en löydä tuolle sumalle oikeutusta. 

Tarjoilu toimi moitteettomasti. Vesilasi täyttyi automaattisesti. Laittalle tippunut servetti vaihdettiin sekunnissa uuteen. Lautaset ilmestyivät pöytään ajallaan ja lähtivät pesuun huomaamattomasti. 

Kaikki oli ajoitettu kohdilleen. 

Saimme vielä pikkulaatikot mukaan, joissa luulimme olevan suklaata. Niistä löytyi luomumurokeksejä. Parmesaanilla. Ne oli tuhottoman juustoisia ja hyviä.

Oliko päivällinen rahansa väärti? Ei. Menisinkö uudemman kerran? Menisin. Mielummin jonkun toisen rahalla, tosin.

Kontrasti edellisen illallsien jälkeiseen euforiaan oli selvä. Olimme molemmat hiljaa ja hämillämme. Mitä juuri tapahtui? Miksi se ei tuntunut... no, paremmalta?

Vincents on epäilemättä yhä maan paras ravintola ja teknisessä toteutuksessaan ihan omaa luokkaansa. Tämän kerran kokemus jäi kuitenkin kauas ensimmäisestä. Oliko vika meissä vai ravintolassa? Onko viime aikoina tullut syötyä liian hyvin niin että vaikutuksen tekemiseen vaadittasiin jo ihan kohtuuttomia? Tuskinpa. 

Vaikka ruoka pääsääntöisesti oli moitteettomasti toteutettua, vaatii illallinen tämäntasoisessa ravintolassa onnistuakseen myös muiden osa-alueiden sujuvuuden (Suomen hintatasoon suhteutettuna puhutaan kuitenkin lähemmäs tonnin illallisesta). Ja kyllä se yllätyksellisyys ja elämyksellisyys on yksi suuri osa tätä. Samoin on myös salihenkilökunnan roolin kanssa.

Unohtaa ei myöskään voi, että kaltaiseni ihmiset matkustavat tällaisiin ravintoloihin juuri niiden keittiömestareiden; minun elämäni rocktähtien vuoksi. Tottakai heidän tapaamisensa vie kokemuksen ihan toiselle tasolle. 

Menisinkö kolmannen kerran? Varmasti. Mutta omalla rahalla? En varmaankaan. 

PS. Sen edellisen kerran raportin löydät täältä.

_________________

SAISIKO OLLA LISÄÄ?

      

TYKKÄSITKÖ? KERRO KAVEREILLEKIN!